BLOGINI ON TAUOLLA....

Ei oikein ole ollut sanottavaa tai kerrottavaa tässä viime aikoina. Blogini jääkin nyt määrittelemättömäksi ajaksi tauolle. Ehkä palaan tai sitten en, se jää nähtäväksi.

Hääpäivämelonta Repovedellä

Vuosi sitten sanoimme toisillemme: "tahdon olla kanssasi aina". Reilu viikko sitten tuli vastaan ensimmäinen hääpäivä, jota päätimme juhlistaa pienellä melontaretkellä Repovedellä. Tilasimme säiden haltijalta aurinkoisen kelin ja lähdimme nauttimaan loppukesän auringosta. Tarkoituksena ei ollut kerätä kilometrejä, vaan nauttia ja viettää yhteistä aikaa. Mukaan pakattiin tietysti pullo kuohuvaa kylmäkalleihin käärittynä. Sää oli oikeastaan aivan optimaalinen melonnalle. Oli lämmintä, mutta ei enää helteisen paahtavaa.

Meloimme hiljakseen Repoveden kauniista maisemista nauttien. Paljon tuli muitakin melojia, suppailijoita ja retkeilijöitä vastaan. Kesän aikana oma mökki on vetänyt niin puoleensa, että seikkailut Repoveden maisemissa ovat jääneet. Olikin siis oikein mukavaa päästä jälleen näiden maisemien pariin. Teki hyvää myös omalle levottomalle mielelle, kun sai kuunnella luonnon rauhaa ja ääniä. Joskin kuuntelimme luonnon ääniä myös yöllä, kun kaakkurit iloisesti lentelivät edes takaisin pitäen huolen, että varmasti pysymme hereillä.

Ilta oli aurinkoinen ja istuimme yhdessä kalliolla kylmä kuohuviini seurana. Oli kyllä aika täydellinen hetki se. Suklaabanaanit valmistuivat kätevästi keittimellä, kun maastopalovaaran takia nuotion syttäminen ei ollut mahdollista. Mutta tulipa testattua tämäkin valmistustapa. Eli pilkottiin banaanit ja suklaa paloiksi, käärittiin folioon ja keitettiin vedessä kypsiksi. Perus retkiherkku, joka on aina yhtä hyvää.

Loppukesän viileys ja lähestyvä syksy ovat ehkäpä tuoneet pieniä tuulahduksia parempaa oloa, etenkin oman mielialan suhteen. Mökkeily, mökkipuuhat ja marjastus ovat piristäneet mieltä kovasti. Pääsimmepä myös mökillä ihastelemaan sumuisaa merta aamukalastuksen parissa. Oli kyllä huikea kokemus olla aivan sumun keskellä. Siinä hävisi suuntavaisto ja käsitys nopeudesta ihan täysin. Sumu hälveni hiljalleen ja aamukin kirkastui. Saaliiksi saimme juuri sopivasti lounaan verran kalaa.

Omaa mieltä ja arjessa jaksamista kuormittaa kaikki syömishäiriöön liittyvät asiat ja niiden pyöriminen päässä. On paljon hetkiä, kun toivoisin, että oman pään voisi vain sammuttaa. On äärimmäisen kurjaa elää syömishäiriön kontrollissa ja miljoonien sääntöjen ja kieltojen kanssa sekä ahdistua kaikesta, joka poikkeaa tästä omasta häiriömaailmasta. Ja vaikka tämä kuinka kurjaa onkin, niin tuntuu, että mistään en pysty luopumaan. Jollain kierolla tavalla kuitenkin tarvitsen tätä kaikkea selvitäkseni enkä ole onnistunut vielä luomaan parempia selviytymiskeinoja. 

Onneksi tämän kaiken sairastamisen keskellä on myös jotain pysyvää: oma puoliso. Se on asia, joka minua etenkin tällä hetkellä kannattelee. Paljon hyviäkin asioita mahtuu onneksi arkeen sairastamisesta huolimatta ja niistä kaikista olen kovin kiitollinen.

Pienin askelin ja pienin tavoittein astelen kohti syksyä. Odotan kovasti syksyn värejä ja sitä, että saan kääriytyä villapaitoihin ja hengitellä raikasta ilmaa. Puolukkasadon keräämistä taitaa olla vielä tiedossa, onneksi pakastimessa on vielä tilaa, kun juuri investoitiin uuteen isompaan yksilöön.

 

Pohjamutia tutkimassa

Olen yhdellä sanalla sanoen aivan todella uupunut. Mitäpä sitä piilottelemaan, että Syömishäiriökeskuksen hoidon loppumisen jälkeen vointi on hiljalleen mennyt huonompaan suuntaan. Masennus on lisääntynyt, syömishäiriö on ottanut enemmän valtaa ja mieli on jatkuvasti tosi levoton ja stressaantunut. Yöt ovat myös olleet vähän katkonaisia, etenkin aamuöisin. Ja tämä kaikki yhdessä on tehnyt kyllä olon taas kerran melko kurjaksi. Päivät tuntuvat välillä todella pitkiltä ja ovat usein sellaista taistelua, etenkin mielen sisällä. Masennus saa myös ennen niin mukavat asiat tuntumaan lähinnä ei miltään, se on kurjaa. 

Onneksi arkeen mahtuu hyviäkin hetkiä, joihin pystyn tarttumaan ja jotka ainakin ajoittain tuovat edes hetkeksi hyvää mieltä. Olo on kuitenkin juuri nyt melko toivoton tämän kaiken toipumisen suhteen. Osittain toki väsynyt mieli on vain nyt kykenemätön näkemään mitään ulospääsyä. Mutta kyllä parempinakin hetkinä mielessä pyörii paljon se, kuinka paljon olen hoitoa saanut ja mikä kuitenkin on jälleen tilanne. Toki oma ajatusmaailma on ottanut suuria harppauksia oikeaan suuntaan tässä toipumisen aikana. Ymmärrys itsestä ja sairauden puhkeamisen syistä on kasvanut paljon. Mutta niin monet asiat ovat yhä takertuneina mielensykkyröissä.

Ei tässä nyt toivoa menetetty ole tai kirvestä kaivoon heitetty. Mutta nyt vaan on vaikeaa. Enkä tiedä koska hepottaa. Ja koska oma jaksaminen on hyvin rajallista, etenkin kaiken sosiaalisuuden suhteen, niin saattaa mennä tämä kesä nyt vähän hiljaiselon parissa. Se on itselleni vaikea asia, sillä mieli huutaa, kuinka pitäisi tavata ystäviä ja sukulaisia sekä tehdä kaikkea "kesäkivaa". Yritän lempeästi vakuutella itselleni, että minulla on oikeus olla nyt uupunut ja minun ei tarvitse jaksaa yli omien voimavarojen.

Kyllä täältä aallonpohjasta taas noustaan tavalla tai toisella. Se voi viedä aikaa, mutta sitä aikaa nyt vaan on kärsivällisesti annettava. Yritän löytää pieniä lempeyden ja ilon palasia sieltä täältä ja jaksaa niiden avulla jatkaa tätä matkaa toipumisen parissa. Aina on toivoa jäljellä <3

Kiitos kesäkuu ja tervetuloa helpompi heinäkuu

Vähän ollut sellaista hiljaiseloa tämä kevät monin tavoin. Olen ehkä vetäytynyt jonkin verran enemmän omiin oloihin, kun en vain yksinkertaisesti ole jaksanut olla millään tavalla sosiaalinen. Toisaalta oman mielen sisällä on kyllä ollut kaikkea muuta kuin hiljaista ja siksi olenkin ollut viime aikoina tosi uupunut. Kun omien ajatusten kanssa joutuu jatkuvasti painiskelemaan, niin eipä ole ihme, että olo muuttuu uupuneeksi. Monina päivinä henkinen uupumus tuntuu myös fyysisesti eikä ajoittaiset rauhattomat yöt auta asiaa tietysti yhtään. Olen kuitenkin iloinen, että pystyn nauttimaan edes ajoittain pienistä hetkistä. Ja kulunut viikko mahtavine helteineen oli kyllä ihan parhautta, etenkin kun pystyimme viettämään sen mökillä luonnon äärellä.

Pystyn ihan rehellisesti myöntämään, että syömishäiriöstä toipumisen kanssa on vielä aivan tajuttomasti tekemistä ja välillä meinaa usko loppua aivan kokonaan. Pitkä tausta sairastamisen kanssa kuitenkin valitettavan usein myös tarkoittaa todella pitkää tietä toipumisen suhteen. Paljon hoitoja ja toipumisen tietä on takana ja usein ehkä juuri se vetääkin olon niin toivottomaksi, kun monista yrityksistä ja ponnisteluista huolimatta tiettyjen asioiden muuttuminen on niin hidasta ja vaikeaa. Toisaalta voin kyllä olla ylpeä kuinka monessa asiassa on mielen sykkyrät ja kiemurat avautuneet tässä kuluneiden vuosien aikana.

Yritän olla nyt pakottamatta itseäni jaksamaan mitään, mitä en jaksa. Päivä kerrallaan tuntosarvet koholla aistien omia olotiloja ja lempeästi toimien niiden mukaisesti. Sellainen voisi olla nyt seuraavien hetkien suunnitelma. Kesälle ei juuri ole suunnitelmia, mutta sen voin sanoa, että tuntuu hyvältä (kaikkien vaikeiden hetkien keskellä) viettää pitkästä aikaa kesää ihan rauhassa kotona. Liian tutuiksi on tässä kuluneina kesinä tuleet osastot, joten nyt yritän vain olla kiitollinen kotona ollosta.

Ihanaa, että luonto saa nyt hetken ainakin huilia viileämpien säiden ja sateiden ansiosta. Itse kuitenkaan en pane pahaksi ollenkaan vaikka helteet palaisivat. Olen niin kovasti lämpimien kesien ihminen eikä kuumuus ikinä tee oloani tukalaksi, jos vain voin olla ulkona. Kiitos kesäkuu ja tervetuloa (toivottavasti) helteinen ja helpompi heinäkuu.

Raskaan kevään mietteitä

Kevät on ollut todella raskas, se on pakko myöntää. Viimeisetkin hoitokontaktit Helsingin syömishäiriökeskukseen ovat nyt ohitse ja tällä hetkellä toipumisen pääasiallinen tuki tulee terapiasta. Se toki tarkoittaa, että paljon jää asioita omille harteille ja oman mielen kanssa joutuu tekemään paljon työtä ihan joka hetki. Syömishäiriökeskuksen noin vuoden pituinen hoitosuhde vie minua taas muutamia askeleita oikeaan suuntaan, mutta valitettavasti päällimmäisenä tunteena hoidosta jäi pettymys. Hyvin yhteisöllinen hoito, käytännön asioiden takkuaminen sekä riittävän yksilöllisen hoito-otteen puuttuminen olivat varmasti suurimmat syyt sille, miksi en pystynyt antautumaan hoidolle ja toipumaan niin pitkälle, kuin ehkä etukäteen ajattelin ja mikä myös oli hoidon tavoitteena. Ei hoitojakso hukkaan heitettyä aikaa missään nimessä ollut, nyt toipumistyö vaan jatkuu kotona hyvin intensiivisesti.

Kevään raskaus johtuu osin mielialan laskusta ja osin kaikesta syömishäiriöön liittyvästä, jotka yhdessä ovat tehneet olon henkisesti hyvin uupuneeksi. Kun omassa mielessä pyörittelee lähes 24/7 kauheasti kaikkia asioita, niin kyllä siinä uupunut olo tulee helposti. Mielessä jatkuvasti pyörivät ajatukset tekevät olostani usein myös hyvin levottoman. Olen huomannut, että jo monet arkiset asiat alkavat stressaamaan minua helposti ja jäävät mieleen pyörimään. On siis vielä paljon opeteltavaa sen suhteen, että osaisin rauhoittaa mieltäni ja päästää turhat ajatukset vain menemään. Tämä mielen lihaksen harjoittaminen on vaativaa eikä kehitystä tapahdu kovin nopeasti. Pakottamalla tai suorittamalla ei myöskään tule tulosta, sen olen oppinut.

Olen kevään aikana yrittänyt puuhailla mahdollisimman paljon kaikkia sellaisia asioita, jotka tuntuvat mukavilta ja tuovat iloa. Toki oman jaksamisen ja voimavarat huomioiden. Ajoittain on päiviä, kun mikään ei tunnu miltään ja asiat, joista usein saan hyvää mieltä tuntuvat lähinnä suorittamiselta. Mutta onneksi välillä niitä hyviäkin hetkiä tulee ja niiden avulla taas jaksaa eteen päin. En oleta, että elämän pitäisi olla vain mukavaa ja helppoa, mutta nämä hyvät hetket ja päivät ovat itselle tällä hetkellä todella tärkeitä, koska perusvire ei kuitenkaan ole kovin kehuttava. Onneksi olen luonteeltani sellainen, että innostun helposti monista asioista ja pienet hassutkin jutut tuovat iloa ja hyvää mieltä.

Vaikka biologia ei työn puolesta ollutkaan minun alani ja juttuni, niin luonnossa liikkumista kyllä rakastan. Se on myös asia, josta olen jo lapsena pitänyt kovasti. En ehkä jaksa tällä hetkellä käydä luonnossa retkeilemässä niin usein kuin haluaisin, mutta kaikki luonnon lähellä vietetty aika tekee hyvää. Oli se sitten Kymijoen varren puistoissa kävelyä, liikuntaa lenkkipoluilla tai retkeilyä metsässä. Kamera on hyvä väline rauhattomalle mielelle. Sen kanssa liikkuessa on paljon helpompi pysähtyä hetkeen ja olla läsnä. Mökillä parasta on, kun kuuluu vain lintujen laulua ja puiden huminaa. Olen iloinen, että tuli inspiraatio lähteä Repovedelle yhden yön retkelle. Kelit suosivat ja retki oli varsin onnistunut. Kuvat tässä postauksessa ovatkin retkellä otettuja.

Kevään herkkyys tuntuu vaihtuneen jotenkin ihan yllättäen kesän rehevyydeksi. Tuntuu, että vielä ihan hetki sitten ihastelin hiirenkorvia koivuissa, mutta nyt siellä rehottaakin jo kunnon lehdet. Toivottavasti kesä toisi mukanaan paljon aurinkoisia päiviä niin fyysisesti kuin henkisestikin.