Elämää syömishäiriökeskuksessa: hetkiä ja pysähtymistä

Tuuli ei juuri tunnu iholla, 

vain haavan lehdet havisevat latvustossa.

Kaikki tuntuu niin pysähtyneeltä ja seesteiseltä.

On vain tämä hetki.

Luonnon ääniä ja tuoksuja ympärillä.

Rauha valtaa mielen ja hetken kaikki on hyvin.

Kun ilmassa on jo kesän lopun viileyttä, mutta aurinko yhä lämmittää.

Raikas ilma ja lämpö iholla.

Tuuli tuo mukanaan jo tuoksuja syksystä.

Kesäinen luonto on jo saavuttanut huippunsa.

Kellertyminen, kuivuminen ja lakastuminen alkavat,
kesän kukoistus saa väistyä.

Tulen lämpö ja takassa rätisevä tuli rauhoittavat.

Alati muotoaan muuttavat liekit jaksavat kiehtoa hetkestä toiseen.

Hiiltyneet halot hohkaavat yhä lämpöä, 

vaikka liekit ovat jo päättäneet leikkinsä.
Voisin jatkaa tässä hetkessä vaikka ikuisuuden.

Maa tuntuu jalkojen alla pehmeältä.
Paikoin kuivahtanut nurmi rapisee ja pistelee, kun ottaa askelia.
Luonto tuntuu olevan erityisen lähellä, 
kun sen kanssa pääsee kosketukseen 
ja pystyy pysähtymään hetkeen.

Aamu on raikas ja hiljainen.
Ilma tuntuu kostealta ja pehmeältä.
On vielä heräämisen aika.

Hetkiä ja tuntemuksia rakkaalta kesämökiltä, joka on minulle erityisen tärkeä paikka. Siellä mieli todella lepää luonnon helmassa ja rauhassa. Mökkiin liittyy myös paljon todella rakkaita muistoja niin lapsuudesta kuin viime vuosiltakin.

Elämää syömishäiriökeskuksessa: minäkö introvertti?

Olen aina tykännyt olla paljon yksin ja rauhassa. Tarvitsen omaa tilaa, omaa aikaa ja hiljaisuutta. Ahdistun ja stressannut väkijoukossa, ruuhkissa, juhlissa ja tilanteissa, joissa ympärilläni on paljon ihmisiä ja melua. Nämä ovat minulle lähes kaikki enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä tilanteita, joissa en yleensä viihdy pitkään ja joista palautumiseen tarvitsen aina paljon aikaa. Vihaan small talkkia ja ylipäänsä sellaista joutavaa kuulumisten vaihtoa tai turhaa höpötystä, joka vain vie minulta voimia, mutta ei anna juuri mitään. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että en haluaisi puhua. Minusta on ihanaa rauhassa jutella yhden ystävän kanssa kerrallaan ja tykkään syvällisistä keskusteluista. Mutta ei aina tietysti tarvitse puhua vain syvällisiä. Minulla ei itseasiassa ikinä ole ollut hirveän paljon ystäviä, mutta ne ystävät, joita minulla on ovat sitten sitäkin tärkeämpiä <3

Melontakuvat ovat päiväloman melontaretkeltä Vantaanjoelta ja loput kuvat ystävän kanssa vietetystä päivästä Vallisaaressa.

Viihdyn paljon kotona enkä ikinä ole varsinaisesti kaivannut esimerkiksi festareille tai baaririentoihin, joissa jälleen kerran tulee vastaan se, että ihmisiä ja melua on liikaa ympärillä enkä pysty nauttimaan ollenkaan. Nautin kuitenkin todella paljon esimerkiksi jouluisin konserteissa käymisestä, sillä siellä voin vain istua paikallani ja olla tavallaan omassa tilassani kuuntelemassa kaunista musiikkia. En ole ikinä aikuisiällä järjestänyt syntymäpäiviä tai juuri muitakaan juhlia. Myöskään hääjuhlaa ei tule (pahoittelut, jos joku sellaisia oli odottanut). On kuitenkin mukava kutsua ystävä tai ystäväpariskunta kylään ja viettää heidän kanssaan aikaa. Silloin on mukavaa ja koen, että pystyn oikeasti nauttimaan tilanteesta.

Olen oikeastaan koko elämäni pakottanut itseäni tilanteisiin, jotka uuvuttavat minua ja joissa en viihdy. Olen pakottanut itseäni noihin tilanteisiin, koska olen ajatellut, että kyllähän juhlista ja kaveriporukan tapaamisesta pitäisi nauttia. Ja sitten jälkeen päin olen aina ihmetellyt, kun olo on jotenkin vaikea ja uupunut ja on tuntunut, että olen jotenkin jäänyt aivan ulkopuoliseksi. No varmasti ehkä olenkin jäänyt, koska en ole varsinaisesti viihtynyt noissa tilanteissa ja on ollut jotenkin todella vaikeaa päästä yhteyteen yhdenkään ihmisen kanssa, kun paikalla on niin paljon porukkaa. Ja etenkin silloin, kun olo on esimerkiksi tämän sairastamisen vuoksi ollut enemmän ja vähemmän huono, niin kaikki tällaiset tilanteet, kuten juhlat, ovat tuntuneet aivan kamalilta.

Olen pitkään elänyt siinä luulossa, että introvertti ihminen on ujo, hiljainen eikä halua puhua kenenkään kanssa. Ja siksipä mieleeni ei todellakaan ole juolahtanut, että saattaisin itse olla introvertti. Mutta kyllä se vain niin on, että olen todellakin introvertti ihminen, syntynyt sellaiseksi enkä muuksi muutu (ja en haluaisikaan). Olen vain koko tähän astisen elämäni kokenut nämä introvertit puoleni jotenkin oudoiksi tai vääriksi. Ja siksipä olenkin jatkuvasti yrittänyt tavallaan taistella niitä vastaan. Jotenkin tämä asia on nyt viime päivien aikana iskenyt tajuntaani ja huomaan, että tämän hetken uupunut olo on suurelta osin seurausta myös siitä, että olen täällä SHK:lla lähes jatkuvasti muiden ihmisten kanssa. Sellaisia täysin omia hetkiä on melko vähän eikä palautumiselle jää riittävästi aikaa. Olen myös huomannut täällä, että sellaiset hoitajat, jotka ovat kovin äänekkäitä ja puhuvat ihan jatkuvasti, alkavat ärsyttää minua nopeasti. Ja tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että uuvun heidän seurassaan hyvin nopeasti.

Tässä vielä lainaus intovertin ihmisen kuvauksesta introvertit.net sivustolta:

Introversio eli sisäänpäinsuuntautuneisuus ja ekstroversio eli ulospäinsuuntautuneisuus ovat keskeisiä luonteenpiirteitä ihmisillä. Väestöstä introvertteja on noin 30% ja ekstrovertteja noin 70%. Nykytutkimuksen valossa tärkein selittävä tekijä näille luonteenpiirteille on ihmisen oma perimä. Kenestäkään ei siis tule introverttia tai ekstroverttia vaan sellaiseksi synnytään. Niin kuin monet muutkin luonteenpiirteet, ihmiset sijoittuvat introversio-ekstroversio -asteikolla eri kohdille. Tästä johtuen äärimmäisen introvertit tai ekstrovertit ihmiset ovat harvinaisia, mutta useimmiten ihmiset selvästi kallistuvat jompaan kumpaan suuntaan.

Käytökseltään introvertit suuntautuvat sisäänpäin. Heille heidän sisäinen maailmansa on ulkoista maailmaa selvästi tärkeämpi. Carl Jungin mukaan introvertti kuluttaa psyykkistä energiaa kanssakäymisessä ihmisten kanssa ja latautuu olemalla yksin mietiskellen. Introvertit yleensä nauttivat aktiviteeteista, joita voi tehdä yksin omassa rauhassa, kuten lukemisesta, kirjoittamisesta, tietokoneista tai luonnossa liikkumisesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö introverteilla olisi ystäviä. Heillä on yleensä vain muutamia todella hyviä ystäviä, joiden kanssa voi jakaa ideoita ja keskustella asioista todella syvällisesti. 

Oli jotenkin tosi helpottavaa, kun tajusin, että on ihan okei haluta viettää paljon aikaa yksin ja karttaa väkijoukkoja. On ihanaa tavata kavereita silloin tällöin, mutta vastapainoksi tarvitsen paljon myös palautumisaikaa. Olen hiljalleen oppinut kuuntelemaan itseäni ja luulen, että nyt osaan myös toimia niin, että palautumiseen jää riittävästi aikaa. Ja vaikka en suuremmin nauti juhlista, niin eihän se toki tarkoita etten niihin enää koskaan osallistuisi. Jatkossa vain osaan varata aikaa myös palautumiselle enkä koe syyllisyyttä siitä, jos tunnen oloni juhlissa vaikeaksi tai väsyneeksi ja olen ihan uupunut juhlien jälkeen. Uskon, että jatkossa osaan huolehtia paremmin omasta jaksamisesta enkä enää pakota itseäni asioihin, joista tiedän uupuvani aivan liikaa.

On jotenkin todella helpottavaa, kun edes yksi solmu hieman aukeaa ja olo tuntuu jotenkin helpommalta. Toki joudun täällä SHK:lla olemaan jatkuvasti ihmisten kanssa ja omaan mittapuuhuni nähden aivan liikaa. Pyrin kuitenkin olemaan omissa oloissa niin paljon, kuin mahdollista ja näin palautumaan ja lataamaan akkuja. Ensi viikolla pääsen kotilomalle ja suuntaamme muutamaksi päiväksi mökille. Siellä mieli lepää, etenkin kun seurana on toinen introvertti, joka ei turhia höpöttele :)

Elämää syömishäiriökeskuksessa: kuin puurossa uisi

Kaurapuuro ja oikeastaan ihan kaikki puurot ovat suurta herkkuani. Lapsuuden muistoja puurosta minulla ei kuitenkaan juuri taida olla. Ehkä me lapsena söimme aamupalaksi muroja. Aloin kuitenkin keitellä jossain vaiheessa itselleni aina aamupalaksi puuroa ja tämä tapa onkin sitten jatkunut läpi elämän. Uskon keittäväni aamupalaksi puuroa ihan hautaan asti, sillä siihen ei vain voi kyllästyä. Toki välillä tekee mieli muutakin ja saatan syödä vaikkapa rahkaa, mutta  seuraavana aamuna kaipaan jo puuroa. Lempipuuroa en edes pysty nimeämään, sillä kaikki puurot  ovat hyvä (ainakin ne mitä itse olen maistanut). Ulkomailla on myös todella mielenkiintoista aina kokeilla paikallisia puuroja. Sri Lankalla söin mm. vaalean violetin väristä kookospuuroa ja vihreää yrttistä puuroa. Jänniä tapauksia molemmat, mutta hyviä. 

Kuvissa tunnelmia muutaman viikon takaiselta osastoretkeltä Helsingin keskustasta. Gelatofactoryn jäätelöt oli kyllä aika huippuja eli iso suositus niille!

Puuron hehkutuksesta päästäänkin oivallisella aasinsillalla tämän hetken tunnelmiin, jotka kieltämättä ovat kyllä olleet jokseenkin alavireisiä. Olo on kuin puurossa uisi: sellainen tahmainen liisteri ympärillä, joka takertuu kaikkialle ja tekee kaikesta kovin vaikeaa ja uuvuttavaa. Hetkittäin puurotahma kuoriutuu ympäriltäni ja on helpompi hengittää, kunnes se taas imaisee minut sisälleen. Kun kaikki tuntuu kovin vaikealta ja vaatii liikaa voimavaroja, ei oikein jaksa eikä innosta mikään. Sitten sitä vain on siinä puuroutuneessa olotilassa ja toivoo sen jossain kohtaa helpottavan.

Varmasti olotila on monen asian summaa tällä hetkellä. Syömiset tietysti aiheuttavat osan tästä vaikeasta olosta. Tavallaan pystyn valvonnassa suoriutumaan syömisten kanssa melko ok. Useat asiat tuntuvat pakolta, vaikeilta ja ärsyttäviltä. Jos itse saisin valita, niin tekisin aivan toisin, osittain syömishäiriön vuoksi ja osittain omien mieltymysten vuoksi. Syön kuitenkin säännöllisesti täällä ne ruuat, jotka meille tehdään olivat ne sitten mitä tahansa, sillä se on ainoa tie vankistaa perustuksia. Syömisten lisäksi on kuitenkin muitakin asioita, joiden kanssa joutuu taistelemaan.

Oman mielen ja etenkin kehon kanssa on vielä paljon tehtävää ja välillä (tällä hetkellä ihan koko ajan) meinaa usko loppua kesken aivan totaalisesti. Se, että on tuntenut oman kehon lähes aina jollain tapaa vääränlaiseksi ja riittämättömäksi (sekä ulkoisen olemuksen osalta että sen osalta mihin keho pystyy), tekee hyvin vaikeaksi oman kehon arvostamisen opettelun. Lisäksi taakkana ovat vielä kivut, jotka ovat mukana lähes joka päivässä ja estävät osin tekemästä keholla asioita, joista saattaisin nauttia ja saada hyvän olon kokemuksia ja iloa. Onneksi niitä ilon lähteitä on paljon muitakin kuin vain keholla tekeminen tai ylipäänsä tekeminen, tätäkin asiaa on ihan toden teolla pitänyt opetella.

Jotenkin kaiken tämän puuron keskellä tulevaisuus tuntuu ajoittain todella toivottomalta. Kun on uupunut eikä mielessä vielä oikein ole sijaa uudelle, niin väistämättä tulee ajatuksia, että entä jos en paranekaan syömishäiriöstä, entä jos masennus ei ikinä väistykään, entä jos työt tai opiskelu ei ikinä alakaan kiinnostamaan tai innostamaan. Toki kaiken tämän voisi kääntää positiiviseksi ja ajatella, että entä jos paranenkin tästä kaikesta ja löydän ilon ja innostuksen jonkun uuden alan parista. Juuri nyt, tässä hetkessä tuo kaikki positiivisuus on vain sitä kuuluisaa sanahelinää, jolla ei oikein ole mitään vaikutusta, kun siihen itse on ajoittain niin vaikea uskoa. Mutta jos jotain olen oppinut niin ainakin sen, että positiiviseksi ja iloiseksi ei kannata itseään pakottaa, koska se ei ole todellista hyvää oloa ja sillä vain painaa kaikki vaikeat tunteet sisälleen.

Kyllä se toivonsiemen mielessä on, siitä olen aivan varma. Ja sitä pystyy vahvistamaan pyrkimällä  lempeästi hyväksymään kaikki olot ja pysähtymään edes pieniksi hetkiksi niiden asioiden ääreen, jotka tuntuvat hyvltä tai merkityksellisiltä edes pikkuisen. Ne pitävät toivoa yllä. Olen kiitollinen, että vierellä kulkee henkilö, joka jaksaa minua ja on tukenani. Ei se läheisellekään nimittäin helppoa ole, kun toinen sairastaa. Onneksi minua on siunattu autoilua rakastavalla miehellä, joka innoissaan aina tänne hurauttaa minua katsomaan :)

Näissä tunnelmissa jatketaan kesää. Välillä askel eteen päin välillä taakse päin, mutta kyllä se kurssi kuitenkin yritetään pitää vakaana. Kurjaa hommaa tämä paraneminen on, todellakin! Nyt se vain on pakko käydä läpi pohjia myöten. Onneksi kesäkelit palasivat, aurinkoa ei nimittäin näe ikinä liikaa, ainakaan täällä Suomessa.

Elämää syömishäiriökeskuksessa: tunnelmia viikon varrelta

Juhannus ja muutaman päivän mittainen kotiloma ovat nyt takanapäin. Oli ihanaa päästä viettämään aikaa oman rakkaan kanssa ja puuhailla oman kodin asioiden äärellä. Etukäteen oli oikeastaan jo sellainen luottavainen olo, että kotiloma varmasti menee suht ok. Ja niinhän se menikin. Minulle on helppoa hetkellisesti sopeutua uusiin asioihin ja toimia ohjeiden mukaisesti, kuten nyt kotilomalla. Ongelmia ja paluu vanhoihin sairaisiin rutiineihin ja tapoihin tuleekin yleensä vastaan sitten siinä perus arjessa, jota pitäisi toteuttaa päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Ja vieläpä niin, että kukaan ei ole valvomassa ja asettamassa rajoja 24/7. Tällä hetkellä kaikki rajat, säännöt ja valvonta ovat minun turva ja auttavat selviytymään päivästä toiseen ilman sairaita rutiineja.

Olen ehkä ulkoisesti tarkasteltaessa mennyt eteenpäin monin tavoin paranemisen suhteen. Buliminen oireilu on pysynyt poissa, kiitos säännöllisen ruokailun. Pystyn syömään muiden kanssa säännöllisesti 5 kertaa päivässä riittäviä annoksia. Ruokien itsenäinen annostelu hoitajan valvonnassa sujuu myös suht ok, vaikka syömishäiriö yrittääkin aina nipistää jostakin. Esimerkiksi yhtenä aamuna syömishäiriö valitsi pienen ja kolhiintuneen luumun tuoreen banaanin sijasta. Välipalat ja herkut ovat yhä vaikeita, mutta niistäkin selviän. Alkuviikosta välipalalla oli voisilmäpulla, joka kyllä aiheutti lähes yhtä suuren tunneryöpyn kuin edelliselläkin kerralla noin kaksi kuukautta sitten (täällä on about parin kuukauden mittainen kiertävä ruokalista). "Et varmasti nauti tästä yhtään, et saa! Kauhea määrä voita ja sokeria, yrmhh!! Pakko syödä, vaikka en yhtään haluaisi....." Mielen kanssa on siis vielä valtavasti työtä tehtävänä.

Olen sopeutunut vähäiseen liikuntaan ja paikallaoloon suht hyvin. Koen, että on ollut todella tärkeää itse huomata kuinka henkinen kuorma väsyttää myös fyysisesti. Ruokailujen jälkeiset istumiset eivät aiheuta juurikaan enää negatiivisia tunteita. Uuvahdan aina päiväunille, kun siltä tuntuu ja pystyn jättämään kehonhuolto-ohjelman tekemättä, jos olo on uupunut. Olen saanut käydä kerran viikossa  Syömishäiriöliiton joogassa, josta olen nauttinut todella paljon. Jooga on ollut hyvin kevyttä ja juuri oikeanlaista kehon kuuntelua tähän hetkeen. Ja kyllä myönnän, että ajoittain ärsyttää, kun ei voi vain lähteä ovesta ulos kirmailemaan kesän keskelle. Tekisi mieli tekemään vaan kaikkea, hikoilemaan ja hengästymään. Nyt on kuitenkin hyvä, että arjessa on tietyt rajat liikkumisen osalta. Kokemuksesta tiedän, että mopo saattaa lähteä käsistä melko helposti, vaikka suurimman osan pakkoliikuntaan liittyvistä ajatuksista olenkin jo selättänyt. Oman kehon kuuntelussa on kuitenkin vielä paljon opittavaa ja sille on annettava aikaa.

Jonkinlainen uupuminen tai kyllästyminen tämän parantumisen suhteen on kyllä ollut nyt valloillaan. Jotenkin sellainen yleinen ihan sama - ei huvita - en jaksa -olotila on ollut päällä tässä kuluneina viikkoina. Mutta se on ehkä ihan normaalia, kun täällä 24/7 pyörii tämän parantumisen ympärillä. Toisaalta tiedostan, että teen kyllä jatkuvasti asioita paranemisen eteen ihan vain olemalla täällä ja ihan jo sekin uuvuttaa ja puuduttaa. Ja toki on myös hyvä opetella hyväksymään se, että aina ei tarvitse kiinnostaa tai jaksaa ja sekin on täysin ok. Ehkä se on vain oma vaativuus ja taipumus suorittamiseen, joiden vuoksi tuntuu, että pitäisi jatkuvasti tekemällä tehdä asioita parantumisen eteen. Ja kuitenkaan mieltä ei voi pakottaa parantumaan, se tulee juuri sitä vauhtia, joka sille sopii parhaiten. Ja toisaalta ehkä tässä vaiheessa (kun masennustakin on ollu ja varmaan on yhä) on hyvä, että päivissä on edes jotain pientä mukavaa, kuten vaikkapa käsitöitä tai hyvän sarjan katsomista, jotka tuovat pieniä hyviä hetkiä mielelle.

Viikkojen piristyksiä ovat aina ystävien tapaamiset ja pienet tuulahdukset arjesta SHK:n seinien ulkopuolella. Näistä hetkistä nuo yllä olevat kuvat kertovatkin. Peruskuntokausi tässä projektissa tulee olemaan pitkä, sillä pohjien on oltava vahvat, jotta niiden päälle on mahdollista rakentaa uutta ja kestävää. Harjoitukset  siis jatkuvat...

Elämää syömishäiriökeskuksessa: kohti juhannusta ja kotilomaa

Se on nyt sellainen juttu, että ensimmäinen kotiloma olisi edessä viikonloppuna. Toki myös juhannus, mutta se on tällä kertaa (usein muutenkin) sivuseikka. Normaalissa tilanteessa olisimme varmasti suunnanneet mökille viikonlopun viettoon, mutta nyt ollaan ihan vain kotona. On ihanaa päästä kotiin, omaan sänkyyn nukkumaan ja oman rakkaan kanssa viettämään aikaa. Kotiloma on hoidollinen loma isolla H:lla ja täällä opittuja rutiineita ja tapoja pitäisi yrittää noudattaa myös kotona. Mutta saan kuitenkin olla vapaammin, kun en ole jatkuvasti lukkojen takana.

Kotilomalle on tarkat ohjeet ja suunnitelmat ruokien osalta ja muutenkin kaiken tekemisen ja olemisen osalta. Ja ihan kuin täällä SHK:lla, niin kotona pitäisi kaikki ruuat annostella tarkasti ohjeiden mukaan. Jos syö enemmän kuin mitä on sovittu, aplodeja ja taputuksia satelee, mutta jos ateriat jäävät vajaiksi, korvaukset odottavat täällä loman jälkeen. Ja tämä kaikki ihan vain siksi, että syömishäiriölle ei anneta milliäkään periksi. Rehellisesti voin sanoa, että jos annoksia ei tarvitsisi mitata, niin tuskin söisin riittävästi, koska silloin syömishäiriö saisi päättää määrät. Ja voitte kuvitella, että ruokien annostelu ohjeiden mukaan ei ole kovin mukavaa, joten senkin vuoksi on huomattavasti helpompaa viettää loma kotona omissa oloissa.

Koti on miulle rakas paikka, mutta toisaalta se on myös paikka, jossa olen sairastanut. En voi palata kotiin kaikkien vanhojen sairaiden rutiinien ääreen, vaan nyt on aika opetella uusia. Tämä on asia, joka on nostattanut valtavasti tunteita pintaan. Tällä hetkellä hoitajat oikeastaan määrittelevät pitkälti sen, miten minun tulee toimia kotona ja mitä saan ja mitä en saa tehdä. Tämä tuntuu todella pahalta. Se ahdistaa paljon sekä nostattaa ärtymystä pintaan, sillä koen, että nyt tullaan minun rajojeni ylitse minun tontille määräilemään asioista ja se ei ole okei. Mutta oikeastaan se on syömishäiriö, joka näin tuntee ja yrittää kapinoida vastaan.

Jatkan siis hoitoa 24/7, mutta viikonlopuksi vain maisema vaihtuu. Uskon kuitenkin, että maisemanvaihdos tekee minulle hyvää. Jotain pientä puuhaa on viikonlopuksi suunniteltu, mutta katsotaan mihin kaikkeen omat voimat riittävät. Jatkuva henkinen taistelu uuvuttaa hyvin kokonaisvaltaisesti ja lisäksi unet tuppaavat stressaavan mielen vuoksi jäämään tunnin pari liian lyhyiksi, minkä vuoksi olo on monina päivinä hyvin uuvahtanut. Onneksi hiljalleen osaan yhä paremmin antaa itselleni luvan levätä, kun siltä tuntuu.

Kohti omaa sänkyä ja kahvikuppeja. Yritän kerätä paljon pieniä hyviä hetkiä. Ja toisaalta yritän antaa itselleni luvan olla väsynyt ja kiukkuinen, jos sellaisia tunteita esiin tulee. Sääkin näyttäisi suosivan omalla terassilla hengailua ja iltojen ratoksi olisi monta sarjaa katsottavana.