Sivut

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Elämää Syömishäiriökeskuksessa: Nyt se alkoi!

Melko yllättäen tuli viime perjantaina puhelu, jonka sisältö tiivistetysti on tämä: "Hei, sinulle olisi paikka vapautunut täällä syömishäiriökeskuksessa. Pääsisitkö mahdollisimman pian tulemaan?" Olin puhelun aikana matkalla viikonloppulomalle siskoni luokse ja tarkoitus oli sieltä palata vielä takaisin osastolle. No taisipa siinä muutama ylimääräinen sydämen lyönti tulla ja sitten alkoikin kunnon myrsky oman pään sisällä. Lienee edes turhaa kertoa, mitä kaikkea siellä pyörittelin. Mutta toisaalta puhelu oli helpotus, sillä hoitoon olisin sinne kuitenkin ollut menossa. Parempi mahdollisimman pian kuin kotona/osastolla paikan vapautumisen odottelu. Muutaman päivän ehdin reissun jälkeen kotona pakkailla, kunnes tiistaina lähdimme ajelemaan kohti Helsinkiä.




Hoitopaikka on siis Helsingin Malmilla sijaitseva yksityinen syömishäiriökeskus (tämä). Olen hyvin kiitollinen, että psyk.sairaalassa hoitohenkilökunta oli ehdottomasti sitä mieltä, että tarvitsen paikan tänne ja asiaa lähdettiin selvittelemään. Minulle myönnettiin maksusitoumus ja täällä mie nyt elelen toistaiseksi. Olen asennoitunut siihen, että tämä vuosi menee nyt tässä. Ei ole suunnitelmia loppuvuodelle, nyt mennään hoito edellä. Ei ole kiire eikä hätä yhtään minnekään. Otan aikaa niin paljon kuin tarvitsen. Toistan itselleni, että se ei ole väärin vaan se on itsestä huolehtimista ja itseä rakastamista. Mielihän olisi tietysti aivan toista mieltä, mutta nyt en anna periksi.




Kirjoittelen myöhemmin enemmän kaikesta, mitä täällä tapahtuu ja millaista elo täällä on. Syömishäiriökeskuksen omasta blogista (Omenatupa) pääsee myös lukemaan hyviä kirjoituksia sekä osaston arjesta että syömishäiriöistä ja niiden hoidosta. Alku on ollut totuttelua kaikkeen uuteen ja monen asian hyväksymistä. Suorittaja minä yrittää kovasti päästä suorittamaan hoitoa ja tekemään kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Koitan olla armollinen itselleni. En pääse suorittamisesta irti sormia napsauttamalla, mutta jo se, että tiedostaa suorittavansa on askel parampaan suuntaan. Ensimmäiset päivät ovat menneet ihmetellessä ja kaikki on sujunut ihan mukavasti. Huomaan kuitenkin, että mitä pidemmälle kotiutuminen etenee ja mitä enemmän kaikki alkaa tuntumaan tutulta (uutuuden viehätys katoaa) sitä vaikeammaksi olo menee. Mutta tämän tiesin ja niiden olojen kanssa opetellaan pärjäämään. Nyt on lupa olla rikkinäinen, saa olla vaikeaa eikä pelkoa ja ahdistusta tarvitse piilotella, kuten reipas suorittaja tekisi.





Yritän pysyä hetkessä, opetella sitä hiljalleen. Mielellään sitä suunnittelisi asioita eteen päin, asettaisi itselleen tavoitteita ja vaatisi itseä saavuttamaan ne. Mutta juuri nyt se ei ole oikea tie.  Pakottamalla ja vaatimalla en toivu. Nyt elän ruokailu kerrallaan, siinä riittää aluksi tekemistä jo aivan riittämiin.







perjantai 12. huhtikuuta 2019

Miksi haluan parantua syömishäiriöstä?

Otsikon kysymys on sellainen, johon olen tässä viime aikoina törmännyt moneenkin otteeseen ja johon olen pohtinut mielessäni vastausta. Ulkopuolisesta voi tuntua oudolta, että pitää edes miettiä miksi haluaisi parantua. Sehän on ihan selvää, että sairastaminen on kurjaa ja sairaudesta haluaisi päästä mahdollisimman nopeasti eroon, jotta normaali elämä voisi jatkua. Tuskin kukaan ajattelee keuhkokuumetta sairastaessaan, että tämä on niin kivaa, että en halua parantua ollenkaan. Syömishäiriöiden kohdalla, etenkin silloin kun on sairastanut pitkään ja sairaudesta on tavallaan tullut jo identiteetti, syitä paranemiselle voi kuitenkin olla vaikea löytää. Tämä ei tietysti koske kaikkia, mutta osaa sairastavista kuitenkin. Itse olen kamppaillut ja elänyt tämän sairauden kanssa jo niin pitkään, että otsikon kysymyksen äärelle on pitänyt ihan todella pysähtyä. Enkä silti ole ihan varma vastauksesta.





Joskus ulkoiset asiat, kuten lapset, puoliso, työ tai harrastus, voivat olla niitä tekijöitä, joiden vuoksi sairastunut haluaa parantua ja saa myös voimaa taisteluun juuri näistä asioista. Omalla kohdallani en kuitenkaan pysty paranemaan jonkin ulkoisen asian tai toisen ihmisen tähden. Se ei tarkoita sitä, että läheiset ihmiset eivät olisi minulle rakkaita ja tärkeitä. He todellakin ovat! Olen kuitenkin elänyt niin pitkään ikään kuin ”muita varten” ja unohtanut (sekä hukannut) täysin itseni, että syyn parantua pitää löytyä itseni sisältä. Minun pitää haluta parantua itseni vuoksi. Jos haluaisin parantua jonkun muun vuoksi, jatkaisin vain sitä samaa itseni unohtamista enkä löytäisi omaa minää ollenkaan.



Tästä tietysti päästään näiden ”kuka minä olen” ja ”mitä minä haluan” -kysymysten äärelle. Nämä ovat kysymyksiä, joihin minun ei ikinä ennen ole tarvinut etsiä vastauksia, sillä elämä on vain mennnyt eteenpäin suorittaessa ja muita huomioidessa. Tämä ei toki tarkoita, etten olisi elämässäni tehnyt mitään asioita, joista nautin ja joita rakastan. Kyllä niitäkin on mahtunut mukaan, mutta mitä kovemman otteen syömishäiriö on minusta ottanut, sitä vähemmän olen kyennyt olemaan minä.



Koska syömishäiriöstä on tavallaan tullut minun ”paras kaveri”, jonka ohjeisiin luotan kuin raamattuun, tarvitsen valtavasti rohkeutta ja uskoa itseeni, jotta kykenen hylkäämään tämän ”kaverin” kokonaan. Pitää löytää ne omat sisäiset syyt, joiden vuoksi haluan taistella ja jotka antavat minulle voimaa. Olen paljon palannut mielessäni lapsuuteen, niihin aikoihin, kun sairautta ei vielä ollut, ja yrittänyt miettiä, millainen olin silloin. Mistä asioista innostuin? Mitkä asiat olivat minulle tärkeitä? Oliko minulla unelmia tai haaveita? Olen yrittänyt mielestäni kaivella sellaisia lapsuusmuistoja, jotka tuovat sykähdyttävää ilon ja onnen tunnetta. Niissä hetkissä olen saanut olla minä, juuri sellaisena kuin olen.



Ehkä luulit, että saisit tästä tekstistä vastauksen otsikon kysymykseen. Ehei, sitä en voi sinulle tarjota, koska minulle itsellenikään se ei ole vielä selvillä. Olen matkalla ja uskon vastausten tulevan eteeni, kun hetki on oikea. Ja kyllä ne ulkoisetkin tärkeät asiat auttavat minua tässä prosessissa. Tahdon seikkailla ja sukeltaa ulkomailla vielä monta kertaa. Tahdon viettää aikaa rakkaiden kanssa ja kyetä nauttimaan siitä. Tahdon metsään retkille rauhoittumaan. Tahdon liikkua kehoani kunnioittaen ja nauttia siitä hyvästä olosta, jota se minulle tuottaa. Tahdon parantua, koska on niin monta asiaa, joita todella tahdon.



Tästä vuodesta tulee varmasti hyvin erilainen kuin aiemmat. Toivottavasti sellainen elämän käännekohta, jota voin sitten myöhemmin muistella: SELVISIMPÄS!!






maanantai 25. maaliskuuta 2019

Miltä syömishäiriö tuntuu?

Jos itse ei ole käynyt läpi syömishäiriötä tai seurannut vierestä läheisen sairastumista, voi olla hyvin vaikea kuvitella millaista tämän sairauden kanssa on elää. Toisilla ihmisillä sairauden oireilu ei välttämättä näy päälle päin lainkaan ja usein syömishäiriötä sairastavat ovat kaiken lisäksi mestareita piilottelemaan sairautta keinoja kaihtamatta. Lisäksi järjellä ei sairauden kanssa ole mitään tekemistä ja oireilu voi järjellä ajateltuna tuntuakin hyvin kummalliselta ja käsittämättömältä, usein jopa ihan nurinkuriselta. Pitää kuitenkin muistaa, että tässä sairaudessa syömisen ongelmat ovat usein oireita. Ja koska kyseessä on psyykkinen sairaus, pelkkään syömiseen ja sen ongelmiin keskittyminen harvoin kokonaan vapauttaa oireilusta, toki ravitsemustilan korjaus ja syömisen normalisoiminen ovat tärkeässä asemassa. On myös päästävä kiinni niihin asioihin, jotka oireilua aiheuttavat ja työstettävä omaa mieltä niiden suhteen. Ajattelin kuitenkin hieman kertoa miltä ITSE olen kokenut syömishäiriön tuntuvan (synkkää tekstiä piristämässä mukavia kuvia).



Syömishäiriö on niin kiero sairaus, että se uskottelee olevansa ystäväsi, mutta oikeasti se vain kahlitsee sinut, tunkeutuu mielen jokaiseen sopukkaan ja syöttää valheita päivästä toiseen. Sitä sairautta rakastaa ja vihaa yhtä aikaa. Yhdessä hetkessä se on paras kaverisi ja pian vihaat sitä yli kaiken. Välillä kaikki tuntuu niin sekavalta ettei edes pysty erottamaan ovatko päässä pyörivät ajatukset terveitä vai sairaita. Mitä pidempään sairastaa, sitä vaikeampaa on irti pääseminen. Mutta se on mahdollista, näin itse ainakin uskon.



Olen kuullut, että syömishäiriötä kuvaillaan monella eri tavalla. Jollekin se voi olla peikko, joka istuu olkapäällä ja huutelee jatkuvasti jotain. Joku muu kokee sen olevan ikään kuin varjo, joka seuraa ihan joka puolelle. Itse olen ajatellut ja etenkin kokenut syömishäiriön olevan kuin köynnös, joka on kietoutunut ympärilleni. Se pitää minua otteessaan ja ikään kuin yrittää kahlita minut. Se osa köynnöstä, joka on kietoutunut kehoni sisälle, yrittää kaikin tavoin imeä minusta viimeisenkin ripauksen elämäniloa pois. Tämä osa köynnöksestä on se kaikkein voimakkain osa syömishäiriötäni ja siitä on vuosien saatossa ikään kuin muodostunut itselleni sellainen valheellinen todellisuus. Ympärilläni kietoutuneena olevat osat eivät ole yhtä tiukassa ja niitä vastaan pystyn ajoittain omin voimin taistelemaan. Mutta noiden syvempien osien voittamiseen tarvitsen paljon apua ja tukea, sen olen nyt todella tajunnut.



Omalla kohdallani syömishäiriö luo sellaista valheellista tunnetta hyvästä olosta. Kun pystyn täysin kontrolloimaan kaikkia syömisiä ja toimimaan syömishäiriön mukaan, tulee sellainen todella vahva olo. Tällaisina hetkinä jaksan puurtaa ja puuhata vaikka mitä ja jokainen nielty nälkä luo lisää tunnetta voimasta ja hallinnasta. Syömishäiriö oikein juhlii, kun maha tuntuu tyhjältä ja murina kuuluu varmasti kilometrien päähän. En oikein itse edes tajua, mistä se kaikki energia ja jaksaminen tuollaisina hetkinä tulee. Kuten aiemmin totesin, aivan järjetön sairaus!



Olen niin pitkään sivuuttanut kaikki oman kehoni lähettämät viestit ja avunpyynnöt, että tuntuu hyvin vaikealta tietää, mitä kehoni tarvitsee milloinkin. Olen vieraantunut omasta kehostani. Kehoni tuntuu ja näyttää aina vääränlaiselta oli se sitten minkä kokoinen tahansa. Pakottava tarve toimia syömishäiriön sanelemien sääntöjen mukaan tekee mahdottomaksi kuulla niitä hentoja viestejä omista todellisista tarpeista. Tiedostan välillä mielessäni sellaisia hyvin syvällä olevia ajatuksia, jotka kuitenkin pelottavat niin paljon, että ne hukkuvat mielen myllerrykseen lähes välittömästi. Mutta nuo pelottavat ajatukset ovat juuri niitä aitoja ja oikeita minun omia terveitä ajatuksia. Ne tuntuvat pelottavilta, koska ne ovat syömishäiriötä vastaan toimimista ja tällä hetkellä syömishäiriö on hyvin voimakkaana läsnä. Mutta tässä kohtaa mukaan tuleekin sitten se ammattilaisten tuki, jonka avulla noita terveitä ajatuksia lähdetään vahvistamaan.



Syömishäiriön kanssa eläminen on hyvin raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. Ette uskokaan millainen kela mielessä pyörii ihan jatkuvasti kaiken syömisen ja siihen liittyvän osalta. Ja tämä kaikki tuntuu todella uuvuttavalta, mutta samaan aikaan lähes mahdottomalta lopettaa. Saatan maata tunninkin sängyssä ja vain pyöritellä kaikkea syömiseen liittyvää mielessäni ahdistumiseen asti. Mieti, jos mielessäsi pyörisi jatkuvasti ajatuksia siitä, voitko syödä jotain vai et, kuinka paljon syöt vai syötkö ollenkaan, voitko tilata mitään kahvilassa, voitko ostaa 2% rasvaa sisältävää kinkkua vai olisiko 1% kuitenkin turvallisempi, pitäisikö nyt syödä vai olisiko parempi odottaa kovempaa nälkää, uskallanko syödä mitään jos sitten syönkin kaiken, voinko syödä mitään jos olen illalla menossa ravintolaan.... Ja tässä oli oikeasti vain pintaraapaisu kaikista ajatuksista.



Vielä hetken vietän osastolla voimia keräämässä ja sitten siirryn kotiin odottamaan jatkohoitopaikkaa Helsingistä. Olen kiitollinen, että hoitopaikka Helsingistä järjestyi. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että joudun kohtaamaan kaikki suurimmat pelkoni ja taistelemaan ahdistuksen yli, jotta syömishäiriö jäisi taakse. Eikä asiaa yhtään tietenkään helpota se tosiasia, että hoitojakso tulee olemaan pitkä ja joudun olemaan poissa kotoa rakkaani luota. Luotan kuitenkin saavani tukea ja uskon sisimmässäni kaiken olevan mahdollista. Olen valmis tälle matkalle.





keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Liikkuva lapsi: miten minä liikuin lapsena?

Mediassa on paljon ollut puhetta viime aikoina lasten (ja muidenkin) liikkumattomuudesta. Jotenkin niistä kaikista uutisista tulee aina todella surullinen mieli, sillä ajattelen kuitenkin itse, että ihminen on luotu liikkumaan. Jos aktiivinen elämäntapa opitaan jo lapsuudessa, se kantaa suurella todennäköisyydellä myös aikuisikään asti. Ei arjen liikkuminen tarvitse olla jonkin tietyn lajin  treenaamista, jos sellaista ei halua. Monet ihmiset tuntuvat unohtaneen kaiken arkiliikunnan, jonka mielestäni pitäisi olla luonnollinen osa elämää.




Touhukkaan lapsuuden ja nuoruusvuosien kilpaurheilun jälkeen oma suhde liikuntaan muuttui valitettavasti hyvin pakonomaiseksi suorittamiseksi, josta puuttui kaikki ilo ja hyvinvointi. Hiljalleen ja pienin askelin omaa ajatusmaailmaa muuttamalla olen kuitenkin päässyt kohti sellaista tilaa, jossa arkiliikunta ja keholleni sopivat liikuntamuodot pitävät yllä hyvinvointia ja tuovat iloa ja energiaa. Matka on ollut pitkä, mutta hiljalleen olen alkanut arvostaa yhä enemmän kaikkea sitä liikuntaa, joka lapsuudessa on tartuttanut minuun ilon liikkua.





Lapsuuteni on siis ollut täynnä liikunnan iloa, niin voi todellakin sanoa. Entisenä yleisurheilijana isäni vei meidät pieninä yleisurheilukentälle juoksemaan ja hyppimään. Ei minulla taida oikein edes olla muistikuvia ensimmäisistä kerroista, mutta innostus liikkumiseen kuitenkin vei minua ja siskoani eteen päin. Vanhemmat veivät meitä myös luistelemaan ja hiihtämään. Oma ”luistelu-urani” meinasi tyssätä heti alkuunsa kaunoluistinten piikkeihin, jotka olivat lähinnä vain tiellä. Isä keksi ratkaisuksi viilata piikit pois ja kas, siitähän se ilo vasta alkoikin ja pääsin kiitämään pitkin kenttää. Sen jälkeen olen aina tykännyt luistella ja nykyäänkin minulla on luistimet, joista on viilattu piikit pois.




Hiihtoladut tulivat jo lapsena myös hyvin tutuiksi ja olen kiitollinen, että laduille pääsi ihan kodin nurkalta. Opin voitelemaan omat sukseni jo melko nuorena ja siitä lähtien sukseni ovat kyllä aina pitäneet, vaikka sitten luiston kustannuksella. Vihasin lapsena sitä aikaa, kun jouduin hiihtämään ”ankkamonoilla” ja useilla kavereillani oli paljon hienommat ja uudemmat varusteet. Tämä ei kuitenkaan onneksi tappanut iloani hiihtoa kohtaan. Muistan joskus saaneeni mummin ja vaarin sukset itselleni, kun he eivät niitä enää käyttäneet. Ja voi sitä iloa, kun minulla vihdoin oli vähän uudemmat sukset,  joskaan ei varmasti pituuteeni ja painooni optimaaliset. Mutta ei se haitannut, kun suksilla pystyi hiihtämään. Muistan hiihtäneeni jopa niin paljon, että yksi suksi lopulta halkesi keskeltä. Hiihto jäi lukio- ja yliopistoaikana kokonaan ja vasta parisen vuotta sitten hankin elämäni ensimmäiset kunnon luistelusukset, jotka tänä talvena saivat kaverikseen myös parin perinteistä varten. Olen todellakin palannut tämän lajin kanssa ikään kuin juurilleni ja löytänyt iloa ja hyvinvointia hiihdon parista.




Omassa lapsuudessani juoksin kavereiden kanssa pitkin harjua, rakensimme majoja ja viihdyimme paljon ulkona. Välillä olimme sisällä ja kaverini pelasivat jotain konsolipeliä, mutta se oli minusta tosi tylsää. Isäni teki meidän kanssa metsäretkiä, jotka ovat kyllä olleet lapsuuteni parhaita hetkiä. Ilo ja into metsässä retkeilyyn taisi syttyä jo tuolloin ja on kantanut tähän päivään asti. Olisin halunnut partioonkin, mutta kaikkiin harrastuksiin ei vain ollut aikaa ja sydän sykki kuitenkin yleisurheilulle. Vesi on ollut minulle aina hyvin mieleinen elementti. Uimahallia ei lapsuudessani Kangasalla ollut, mutta onneksi pääsimme vanhempien kanssa silloin tällöin polskimaan Tampereelle. Kesät uimme järvessä ja jossain vaiheessa innostuin melonnastakin. Nykyäänkin vesi on minulle kovin rakas elementti. Uinti tekee hyvää koko keholle ja sukellusharrastus on vienyt minua hienoille seikkailuille vedenalaiseen maailmaan niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.





Vuosia jatkunut syömishäiriö ja pakkoliikunta ovat valitettavasti jättäneet jälkensä kroppaani. En voi enää tehdä kaikkea mitä haluan ja kuinka paljon haluan. On ollut pakko hyväksyä, että kroppani ei vain enää kestä tiettyjä asioita, vaikka mieli niitä miten paljon haluaisi. Olen kuitenkin löytänyt paljon uusia tapoja liikkua ja toisaalta palannut lapsuuden suosikkien pariin. Rakastan kaikenlaista ulkoilua ja se kuuluu arkeeni ympäri vuoden. Tiedostan, että minulla on vielä paljon tekemistä oman kehon kuuntelun kanssa. Minulle kuitenkaan tuskin elämän aikana tulee tilannetta, että joutuisin pohtimaan liikunko tarpeeksi terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Tilanne taitaa olla päinvastainen ja ennemminkin opettelen  nauttimaan myös  tekemättömyydestä ja liikkumattomuudesta. En halua itselleni enää mitään liikuntarutiineja, joita pakotan itseni suorittamaan päivästä toiseen. Haluan oppia liikkumaan kehoani kuunnellen ja sen ehdoilla ja olen valmis tekemään töitä sen eteen.




Syömishäiriö veti minua jälleen väärään suuntaan ja nyt huilin hetken osastolla. Hiihtohammasta kolottaa ja särkee pahasti, mutta nyt yritän vain kääntää huomion itseeni ja niihin asioihin, mitkä juuri tällä hetkellä edistävät toipumista. Päivä ja hetki kerrallaan, siinä riittää minulle tarpeeksi haastetta. Kaivelin postaukseen muutamia vanhoja kuvia minulle tärkeistä retkistä ja hetkistä liikunnan ja luonnon parissa.





torstai 3. tammikuuta 2019

Valoa ja varjoja, mennyttä ja tulevaa.

Mennyt vuosi 2018 ei kyllä ollut itselleni sieltä helpoimmasta päästä. Se sisälsi paljon vaikeita hetkiä ja jaksoja. Niistä kuitenkin selvittiin ja niistä myös opittiin paljon. Vaikka vuoteen mahtui paljon epätoivon hetkiä, niitä iloisia ja valoisia hetkiä löytyy myös. Kamera on ollut vuoden aikana harmillisen vähän mukana, mutta kaivelin tiedostoista kuitenkin mukavia muistoja viime vuodelta. Mökkireissut ovat minulle aina tärkeitä. On ihanaa päästä puuhailemaan kaikkea pientä ja nauttia mökin rauhasta. Luonnossa tuli retkeiltyä muuten harmittavan vähän, mutta ne pienet retket, jotka tuli tehtyä, olivat ihania ja täynnä tärkeitä muistoja. Ehkäpä tälle vuodelle yksi iso toive olisi pysyä sellaisessa kunnossa, että jaksaisin useammin lähteä metsään retkeilemään. Sekä yksin, että muiden kanssa.






Rakkaan siskoni esikoisen syntymä sekä kummiksi pääseminen ovat myös olleet itselleni äärimmäisen tärkeitä asioita. On ollut valtavan hienoa ja hämmentävää seurata pienen ihmisen kehitystä ja kasvua. Vuoden 2018 kruunasi ehdottomasti kummitytön vierailu Kuusankoskella uutena vuotena. Vuoden viimeiset päivät olivatkin varsin puuhakkaita ja vuosi vaihtui mukavasti unia katsellessa (kuten monena edellisenä vuotena...).





Vaikka oman mielen kanssa on vielä paljon tekemistä (eikä tässä kai kukaan koskaan valmiiksi tule) ja masennuksesta sekä syömishäiriöstä irti pääseminen ottaa aikaa, elämään on alkanut tipahdella pieniä asioita, jotka selvästi lisäävät omaa hyvinvointiani. Nykyään on myös paljon helpompaa sanoa asioille ei, ottaa omaa aikaa ja antaa itselle lupa levätä. Liikunta on vähemmän pakkoa, kuin mitä se viime vuoden alussa oli. Se, että olen tässä jokusen kuukauden ollut melko väsynyt on oikeastaan ollut liikunnan osalta vain hyvä asia, sillä väsymys on pitänyt minua aloillaan melko hyvin. Vanhoihin rutiineihin ja ajatusmalleihin on kuitenkin helppo palata ja välillä sinne saattaa luisua ihan huomaamatta. Onneksi pystyn jo tiedostamaan nämä lipsumiset aiempaa paremmin ja tekemään käännöksen.




Bunakenin sukellusreissu oli kyllä yksi vuoden kohokohdista. Se oli toisaalta myös pako kaoottista oloa ja arkea, jotka sitten tietysti iskivät päin naamaa kotiin palatessa. Reissu antoi kuitenkin paljon upeita kokemuksia. Sain nauttia hetken lämmöstä, sukelluksesta ja huolettomuudesta. Veden alla kaikki huolet kyllä unohtuvat, kun pääsee ihmettelemään aivan toisenlaista maailmaa. Myös Elisaaren yinjooga -retriitistä jäi paljon hyviä kokemuksia, vaikka reissu toisaalta rankka olikin. Hyviä kokemuksia oli kuitenkin niin paljon, että samalle retriitille olen menossa ensi kesänä uudestaan :)







Mitä sitten toivon vuoden 2019 tuovan mukanaan? Ehkäpä enemmän niitä iloisia ja valoisia hetkiä elämään, kuin mitä edellinen vuosi sisälsi. Toivon oppivani tuntemaan itseäni yhä paremmin ja syvemmin sekä löytämään arkeeni lisää asioita, joista todella pidän ja jotka tuovat hyvää oloa. Uskon, että huonot hetket vähenevät hiljalleen, kun ne alkavat korvautua hyvillä asioilla. Kuten edellisinäkin vuosina, haluan seikkailla luonnossa. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Toivon oppivani arvostamaan itseäni ja omaa hyvinvointiani yhä enemmän ja päästämään irti yhä useammasta "pakosta" ja "pitäisi" -ajatuksesta. Toivon voivani elää tätä vuotta ilman tarvetta jatkuvaan suorittamiseen ja kontrolliin. Paljon toiveita, mutta en pakota itseäni yhteenkään näistä, vaan yritän ottaa vastaan mitä eteen tulee.




Juuri nyt nautin tästä ihanasta valkeudesta ja lumesta. Miun puolesta saa tuulla ja tupruttaa lunta, silloin on ihan mahtavaa ulkoilla. Toki en kiellä etteikö sininen taivas ja aurinko tekisi hyvää myös. Muutaman kuukauden päässä odottaa jälleen seikkailu maalla ja meressä paahtavan auringon alla. Mutta ennen sitä otan kaiken ilon irti Suomen talvesta. Ihanaa vuotta  2019 juuri sinulle, kiitos kun kävit lukemassa.