Sivut

lauantai 3. marraskuuta 2018

Pakko tehdä ja suorittaa. Vai onko sittenkään?

Kun oma mieli on osastolta paluun jälkeen pysynyt suht hyvänä, syömisten kanssa ei ole ollut jatkuvaa pyörremyrskyä ja liikkuminen on pysynyt maltillisena, aikaa on jäänyt pohdiskella ja mietiskellä muitakin asioita. Olen vuosien varrella usein enemmän ja vähemmän pakottanut itseäni tekemään asioita, siis suorittamaan niitä. Olen pakottanut itseäni olemaan tietynlainen ja tekemään asioita, jotka oikeasti eivät ole tuoneet itselleni juuri mitään, mutta vieneet kuitenkin voimavaroja ja uuvuttaneet. Olen pakottanut itseni olemaan iloinen, reipas, ystävällinen ja huomaavainen, vaikka olo olisi ollut kuinka huono ja sisälläni olisi vain myrskynnyt. Olen pakottanut itseni tekemään ja hoitamaan asioita, vaikka olen ollut totaalisen uupunut ja olisin vain halunnut käpertyä sänkyyn ja antaa periksi. Olen pakottanut itseäni liikkumaan, vaikka tuntuu pahalta, kroppa huutaa apua ja joka askeleella vihloo jostakin. Olen pakottanut kehoani sopeutumaan muottiin, joka ei ole sille luontainen. Olen pakottanut itseäni paljon, enkä ole saavuttanut sillä juuri mitään hyvää. (Kyllä, tiettyihin asioihin pitää pakottaa itseä, kuten pesemään hampaat tai viemään roskat, mutta nyt ei puhutakaan niistä.)




Olen pakottanut itseäni, koska olen kokenut, että niin minun kuuluu tehdä. Mieli on vaatinut, että on pakko olla reipas, toimelias, iloinen, urheilullinen, avulias, hoikka, tunnollinen ja vaikka mitä muuta. Ihan hyviä ja tärkeitä ominaisuuksia toki, mutta ei sellaisia, mihin kenenkään tarvitsisi itseään pakottaa päivästä ja vuodesta toiseen. Olen etsinyt arvostusta itseni ulkopuolelta ja miellyttänyt muita, sillä en ole osannut arvostaa itseäni. Ja jotta olen kokenut olevani olemassa, minun on pitänyt ansaita arvostus jollain tavalla. Olen vain mennyt elämässä eteenpäin höyryjunan lailla ja pakottanut itseäni, jotta voisin kokea olevani arvokas, olevani jotain, olevani elossa. Ja vaikka kuinka tekee, suorittaa ja pakottaa uupumiseen asti, se ei kuitenkaan koskaan riitä, sillä arvostusta hakee silloin itsensä ulkopuolelta. Tosiasia kuitenkin on, että olen aivan yhtä arvokas, vaikka en tekisi paljon mitään, olisin vihainen kun siltä tuntuu ja makaisin sängyssä väsymystä pois vaikka viikon.




Olen vuosien saatossa menettänyt yhteyteni sisimpääni, siihen mitä oikeasti haluan ja tarvitsen, siihen kuka oikeasti olen. Kyllä miun elämääni on tietysti mahtunut paljon myös niitä asioita, jotka oikeasti ovat minulle tärkeitä ja joihin miun ei ole tarvinnut itseäni pakottaa. On ollut hetkiä, jolloin olen pystynyt olemaan juuri minä eikä ole tarvinnut pakottaa itseään mihinkään muuhun. Näistä asioista yritän nyt uudestaan saada kiinni, tutustua itseeni tarkemmin ja syvemmin, avata itseäni kerros kerrokselta ja katsoa, mitä kaikkea tulee esille.



On ollut välillä todella hämmentävää, vaikeaa ja jopa ahdistavaa yrittää miettiä, mitkä ovat asioita, jotka minua todella kiinnostavat? Mikä olisi sellainen ammatti, josta unelmoin tai johon koen sydämen paloa? Mikä saa sisimpääni sykähtelemään kerta toisensa jälkeen? Mitä ylipäänsä haluan elämältä? Koska olen vuosia vain mennyt elämässä eteenpäin miettien mitä muut minulta haluavat, en ole kyennyt oikeasti pysähtymään ja miettimään omia tarpeitani, halujani, toiveitani ja unelmani. Sen vuoksi niiden miettiminen onkin nyt niin vaikeaa, se on jotain ihan uutta minulle. On kuitenkin korkea aika opetella elämään omien sisäisten tuntemusten mukaan ilman pakkoa ja itseni ulkopuolelta haettua arvostusta. On siis uskallettava olla tarpeeksi itsekäs ja sanoa "EI" niille asioille, jotka eivät vie minua minnekään.







Kun mieleeni tulee jotain, mihin automaattisesti liitän sanan ”pitää”, on aika pysähtyä ja miettiä pitääkö minun ihan oikeasti. Olen jo monissa asioissa huomannut ettei pidä. Jos olen väsynyt, minun ei tarvitse jaksaa puskea eteen päin, vaan otan aikaa ja lepoa itselleni. Kovin olen vielä keskeneräinen tämän kanssa, mutta ehkä en yritäkään tavoitella mitään päämäärää, sillä tämä matka taitaa olla tärkeintä.