Sivut

maanantai 1. lokakuuta 2018

Pieniä hetkiä arjessa

Kaksi kuukautta osastohoidossa on pitkä aika poissa omasta arjesta. Osastolla ei tarvinut jaksaa juuri mitään, mutta kotona omassa arjessa onkin monta asiaa, jotka pitäisi jaksaa, jotta arki edes jollain tavalla toimii. On ollut ihanaa olla kotona, mutta myös toisaalta niin kovin uuvuttavaa. Huonot yöunet yhdistettynä kaikkiin arjen askareisiin vievät voimia. Mieli on myös ollut kovin levoton ja on vaikeaa pysähtyä aloilleen. On ollut kuitenkin mukava päästä puuhailemaan asioita, joihin mielenkiinto tai voimavarat eivät pitkiin aikoihin ole riittäneet. Olen myös löytänyt paljon ihania pieniä arjen asioita, jotka tuovat minulle paljon iloa.





Mieli on pysynyt suht hyvänä, mistä olen todella iloinen. Syömishäiriön osalta työmaata riittää vaikka muille jakaa. Mutta koen, että eteen päin menoa on kuitenkin tapahtunut monella tapaa. Syömiset eivät enää ole yhtä kaaosta, joskin syömiseen liittyvät ajatukset valtaavat yhä mielen hyvin tehokkaasti. Ne eivät kuitenkaan jatkuvasti ole ahdistavia, vaan mukaan mahtuu myös ihan terveitä ja positiivisia ajatuksia. Välillä taistelen enemmän ja välillä vähemmän. Muutokset eivät tapahdu hetkessä, vaan vievät usein paljon aikaa. Mutta olen luottavainen, että ajan mittaan mieli alkaa selkiytymään. On ollut ihana päästä tekemään ruokaa, vaikka ajoittain sekin homma vie voimia ja uuvuttaa. Mutta vastapainoksi miun arkeen kuuluu päiväunia (kyllä monikossa, joskaan ei joka päivä), sohvalla makailua ja raikkaan ilman hengittelyä.





On ihanaa, että syksy on saapunut ja saa kietoutua kaikkeen villaan. Kylmyys ei juuri vaivaa, kun pukeutuu lämpimästi. Rakastan raikkaita syysaamuja, kun ilma on kirpeä ja hengitys huuruaa. Syksyn ruska on meidän kotikadulla nyt parhaimmillaan. Aamun hämärässä on ihana sytyttää kynttilä ja keittää kahvia. Hetken aina tunnelmoin aamua kahvin ja lehden kera ennen aamupalan valmistusta. Kamera on päätynyt mukaan ulos aina silloin tällöin, tykkään kuvata kaikkia yksityiskohtia. Harjoittelua toki riittää, onneksi on pätevää neuvontaa kotona. 





Kroppa on vielä aika hajalla kaikesta rääkistä, mitä se tässä kevään (ja oikeastaan vuosien) varrella on joutunut kokemaan. Pitkästä aikaa olen pystynyt nauttimaan liikunnasta, jota olen tehnyt. Ulkoilua pyörällä, kevyttä uintia ja monenlaista kehonhuoltoa. Olen vuosia vain painanut menemään, vaikka sattuu ja tekee kipeää enkä ole pystynyt kuuntelemaan oman kehon viestejä, hätähuutoja. Ennen vain annoin kivun olla, koska oli pakko liikkua (eihän se haittaa jos vähän tuntuu...). Kipu kropassa kertoo, että jokin ei ole kunnossa. Nyt opettelen kunnioittamaan kipua ja kroppani viestejä. Pyrin antamaan kropalleni kaikkea sitä, mitä se oikeasti haluaa. Ennen liikkumaan lähtöä yritän parhaani mukaan kuulostella, mitä liikettä kehoni kaipaisi juuri nyt vai olisiko parempi vain jäädä sänkyyn loikoilemaan. Kysyy todella rohkeutta luottaa kehon viesteihin etenkin silloin, kun mieli yrittää pakottaa liikkumaan.





Välillä olo muuttuu hyvin raskaaksi ja toivottomaksi, kun tajuaa sen kaiken työn, joka minulla on vielä itseni kanssa edessä ennen kuin voin sanoa selättäneeni syömishäiriön niin, että se ei enää ole elämässäni mukana. Mutta haluan uskoa, että se on mahdollista. Yritän olla vaatimatta itseltäni liikaa, sillä keskeneräisyys on usein kaunista ja keskinkertainen suoritus hyvinkin riittävä.