Sivut

maanantai 17. syyskuuta 2018

Kaksi kuukautta osastolla: kurkistus suljettujen ovien taakse

Huh, olipas vaan melkoinen matka. Heinäkuun puolivälistä syyskuulle asti majailin pääasiassa psykiatrisen sairaalan osastolla pyristellen eroon masennuksesta ja syömishäiriöstä. Oikeastaan ensimmäisten viikkojen aikana en kauheasti jaksanut tehdä yhtään mitään, mutta ehkä se olikin juuri se juttu ettei todellakaan tarvinnut jaksaa tehdä yhtään mitään, sillä olin niin uupunut omaan olooni. Osastojakso sisälsi etenkin loppupuolella kyllä tunteiden vuoristorataa tunneskaalan laidasta laitaan. Mutta se oli hyvä asia, sillä tunteiden palaaminen sen kaiken harmauden keskelle kertoi masennuksen alkavan hiljalleen hellittää ja lääkehoidon toimivan. Oli mukava huomata, että parin-kolmen viikon jälkeen vointi alkoi mielen osalta kohentua, keskittymiskyky parani ja jaksoin taas olla enemmän sosiaalinen.




Monille ihmisille psykiatrinen sairaala ja hoito siellä on suuri mysteeri ja arvoitus, johon liittyy varmasti paljon kaikkia ennakkoluuloja ja tietämättämyyttä. Voin kertoa, että kyllä minuakin pelotti, jännitti ja kauhistutti mennä vuoden 2017 alussa ensimmäistä kertaa osastolle. Mielessä pyöri vaikka minkälaisia kauhukuvia muista potilaista ja kaikesta siitä millaista osastolla ehkä olisi. Voin myös kertoa, että kaikki kauhukuvat osoittautuivat kyllä hyvin vääriksi. Toki omat kokemukseni perustuvat vain siihen osastoon, jossa olen ollut ja jonka potilaat olivat suht hyvässä kunnossa (ts. suurin osa kykeni toimimaan osastolla omatoimisesti). Osastolla majoituttiin kahden hengen huoneissa ja yhteiset suihkut ja vessat olivat käytävillä. Huoneita oli muistaakseni 10, joista siis suurin osa kahdenhengen. Turvallisuuden vuoksi sisustus oli hyvin simppeliä jokapuolella ja kaikki terävä t(sheivit, pinsetit, kynsileikkurit, yms.) tavarat laitettiin lukolliseen lokeroon, josta ne kyllä sai käyttöön pyytämällä. Naulakoita ei ollut missään, mutta siihenkin tottui. Oikestaan ihan kaikkeen tottui hyvin nopeasti.




No mitä siellä osastolla sitten tapahtuu, on ollut monen ystäväni kysymys. Tähän yksinkertaisin vastaus taitaa olla ettei juuri mitään. Tylsää saattaa olla, jos on tottunut omassa arjessa paljon puuhaamaan jatkuvasti jotakin. Osastolle kuitenkin tullaan usein silloin, kun omassa arjessa ei enää syystä tai toisesta pysty/jaksa selvitä (uupunut ja masentunut, kuten itse) eikä siinä vaiheessa kaikenlainen tekeminen ole ensimmäisenä mielessä. Osastolla on oleskelutila, jossa on kaksi telkkaria, leffojakin olisi voinut katsoa. Käsitöitä saa tehdä ja talo tarjosi lankoja ja puikkoja. Itsekin innostuin kutomaan säärystimet. Myös lautapelejä yms. löytyi ajanvietteeksi. Ulkoilemaan pääsee, jos lääkäri antaa ulkoiluluvat. Myös joitain liikuntaryhmiä on tarjolla ja niihin pääsee oman voinnin salliessa usein osallistumaan. Itse kävin aamuvenyttelyssä. Monet katselevat leffoja ja sarjoja omilta laitteilta. Itsekin ehdin katsoa mm. kaksi tuotantokautta 13 Reasons Why -sarjasta.




Ruokailut aikalailla rytmittävät päivää: aamiainen, lounas, kahvit, päivällinen ja iltapala. Nämä olivat tietysti niitä syömishäiriöisen kauhunhetkiä etenkin alkuvaiheessa, kun syömishäiriö veti totaalisesti jarrut päälle. Onneksi homma helpottui hiljalleen. Ruoka oli perus kouluruoan tasoa eli mielestäni varsin hyvää. Aina tulee vastaan niitä ei niin mieluisia ruokia, mutta sairaalassahan sitä kuitenkin ollaan eikä hotellissa... Tosin pakko myöntää, että perunat (ei edes kovin hyvän makuiset) alkoivat jossain vaiheessa kyllä tulla korvista ja silmistä ulos, sillä niitä oli lähes aina lisukkeena, riisiä/pastaa/muussia ehkä kerran pari. Osastolle sai myös tuoda omia eväitä, kunhan ne säilyivät huoneenlämmössä. Myös pikaruokaa sai tilata, kunhan ei syönyt sitä osaston ruokailujen aikana. Lisäksi kaikki erityisruokavaliot (syömishäiriö mukaan lukien, heh :D) otettiin huomioon. Mutta kyllä sitä parin kuukauden aikana ehti alkaa kaivata monia oman arjen perus ruokia: raejuustoa, omaa kahvia, lempileipää ja niitä porkkanoita (you know this if you know me!)



Jokaiselle potilaalle laaditaan henkilökohtainen hoitosuunnitelma ja lääkäriä pääsee tapaamaan joka viikko. Hoitajien kanssa pääsee juttelemaan ja jokaiselle potilaalle nimetään omahoitaja(t). Lisäksi sairaalassa on töissä ainakin fyssareita, psykologeja, toimintaterapeutteja, ravitsemusterapeutti ja musiikkiterapeutti, joiden kanssa pääsee juttelemaan ja työskentelemään, jos se on tarpeen. Osasto oli suljettu, mikä joidenkin ihmisten mielissä tietysti herättää heti kauhistusta ja hämmennystä. Mutta käytännössä tämä tarkoitti vain sitä, että portaikkoon johtava ovi oli lukossa. Itse en ainakaan kokenut asiaa mitenkään ahdistavana enkä sitä edes miettinyt. Ulos pääsi, kun pyysi hoitajaa avaamaan oven. Osastolla oli paljon erilaisia potilaita. Osa oli vain muutamia päiviä ja toiset useita kuukausia. Ajoittain vaihtuvuus oli suuri. Pitkäaikaispotilaille taisi olla kuitenkin sairaalassa oma osasto. Osastolla oli miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja. Toiset olivat hiljaisia ja toiset puhuivat liikaakin. Kyseessä oli aikuispsykiatrian osasto eli oletan, että K-18. Joidenkin potilaiden kanssa en jutellut mitään, toisten kanssa välillä jotain puhuttiin ja muutaman potilaan kanssa vaihdettiin numerot lähtiessä ja varmasti pidetään yhteyttä ja tavataankin <3



Halusin kirjoittaa osastosta ja sen arjesta edes jotain, sillä osastolle joutuminen voi vaikkapa äkillisessä elämän kriisitilanteessa kohdata ketä tahansa ja usein se myös pelottaa ja mietityttää etukäteen. Psykiatrisessa sairaalassa hoidetaan sairauksia siinä missä tavallisessakin sairaalassa. Alussa omat mielenterveysongelmat hävettivät ja niistä oli todella vaikea puhua ja ne oli vaikea myös hyväksyä. Mutta tämäkin asia on muuttunut ja nyt haluan olla mahdollisimman avoin, sillä koen, että näin mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa voidaan vähentää. Haluan kannustaa myös muita olemaan avoimia, sillä asioiden salailu vie hirveästi voimia. Lisäksi olen huomannut, että mitä enemmän asioista puhun sitä vähemmän niistä tarvitsee kokea häpeää. Monet ihmiset pystyvät (lääke)hoidon ansiosta elämään täysin normaalia elämää psyykkisestä sairaudesta huolimatta.




Olen ollut kotona nyt vasta vajaan viikon, mutta ihanaa kyllä oli päästä osastolta pois. Omat voimavarat ja mieli ovat nyt sillä tasolla, että omassa arjessa eläminen onnistuu. Toki tukena on kaikenlaista terapiaa ja olenkin hyvin kiitollinen, että tukitoimet ainakin näin aluksi ovat kattavat ja riittävät. Opettelen elämään hetki kerrallaan kuulostellen omaa oloa. Yritän olla armollinen itseäni kohtaan, sillä voimavarani eivät vielä ole suuret ja työtä etenkin syömishäiriön selättämisessä riittää. Monta askelta on kuitenkin jälleen menty oikeaan suuntaan. Kamera pääsi mukaan ulkoilemaan jälleen pitkän tauon jälkeen. Kävimme myös pyörähtämässä Kouvolan keskustan vanhanajan markkinoilla järkyttävän raekuuron (seison siis raekasassa!) jälkeen.



Olen hengitellyt raikasta syysilmaa keuhkoihin ja odotan kovasti kotikadun vaahteroiden puhkeavan ruskaan. Illat hämärtyy, kynttilät syttyvät ja on aika kaivaa kaikki villaiset vaatteet esille. Olen aina pitänyt syksystä, myrskyt ja sateet kuuluvat asiaan ja silloin kääriydyn vällyjen väliin kirjan kanssa.