Sivut

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Pohjakosketuksia

Välillä pitää käydä oikein pohjalla, jotta uusi suunta elämään voisi löytyä. Eikö niin? Tätä mie ainakin itselleni täällä Psykiatrisen sairaalan osastolla olen yrittänyt hokea. Vointi ei ole hyvä, ei todellakaan ja siksihän mie täällä olenkin. Kiitos miun hädän ja voimattomuuden nähneen lääkärin sain hyvin pikaisesti tänne lähetteen, olen siitä suuresti kiitollinen. Usean viikon olen täällä ollut ja luultavasti viikkoja on vielä edessä. Vointi on onneksi jo hieman kohentunut ainakin mielialan suhteen.



Kevät oli monella tapaa hyvin raskas ja vei paljon voimia. Olin ammatillisella kuntoutuskurssilla ja oikeastaan koko kevät meni kurssiin liittyvässä työharjoittelussa lounaskahvilassa. Työpäivät eivät olleet pitkiä ja tykkäsin todella kaikesta mitä kahvilassa pääsin tekemään. Lähes joka päivä pääsi leipomaan ainakin sämpylöitä ja voisilmäpullia, korvapuustejakin tuli tehtyä aika paljon. Tykkään puuhata keittiössä ja tehdä asioita käsilläni, olin siis kyllä ”elementissäni”. Ja taikinaterapiahan on ihan parasta! Työrupeama kuitenkin vei voimia ajoittain hyvin paljon. Lisäksi jatkuva taistelu syömishäiriön kanssa sekä hiljalleen voimistunut masennus veivät minut hiljalleen kyllä aika synkkiin vesiin. Toivottavasti pohja on nyt saavutettu ja tästä noustaan vaan ylöspäin.



Ei tämä olo täällä osastolla helppoa ole ollut, oikeastaan ajoittain yhtä helvettiä. Mutta tärkeintä, että oireilen nyt turvallisissa olosuhteissa ja hiljalleen varmasti vointi jatkaa kohentumista. Masennuksen osalta uudet lääkkeet eivät tietysti vaikuta heti, yleensä olo alkaa kohentua vasta viikkojen tai kuukausien jälkeen. Syömishäiriötä pitää jatkuvasti vain yrittää potkia persuksille, se on todella raskasta ja ahdistavaa, mutta toivon asioiden helpottuvan hiljalleen. Päivät koostuvat lähinnä oleilusta ja pienestä puuhastelusta oman voinnin mukaan. Nyt on aika totuttaa mieli irti pakkoliikunnasta ja antaa keholle ja mielelle aikaa toipua tästä kaikesta.



On tässä työmaata edessä vielä paljon, myös sen jälkeen, kun täältä kotiin pääsen. Mutta ehkä mie jatkossa uskallan ja osaan herkemmin pyytää apua ja kertoa millaista tukea tarvitsen. Olen tottunut aina pärjäämään itse, ihan lapsesta asti, joten avun pyytäminen ja omien tarpeiden esiin tuominen on miulle vaikeaa, mutta sitä on vain harjoiteltava.



Onneksi ilmastointi on täällä osastolla oikein toimiva, joten kuumuudesta ei ole tarvinnut kärsiä. Päivä kerrallaan kohti parempia eloja ja oloja.