Sivut

tiistai 9. tammikuuta 2018

Mikä minusta tulee isona?

Otsikon kysymys on sellainen, mitä en oikeastaan ole aiemmin todella tarkkaan pohtinut. Täytin syksyllä 30 vuotta ja nyt tuota kysymystä pitäisi itseltä todella kysyä ja löytää siihen jonkinlainen vastaus. Tai oikeammin miun pitäisi löytää vastaus kysymykseen: mitä minä haluan? Mitä haluan tehdä? Mistä asioista olen oikeasti kiinnostunut? Mitkä asiat tuottavat minulle iloa? Olen lukenut itselleni tutkinnon yliopistossa alalta, jota en koe omakseni. Oikeastaan en missään vaiheessa ole kokenut, että ala olisi jotenkin sykähdyttävä asia minulle, mutta olen pitänyt siitä kynsin ja hampain kiinni, koska en ole uskaltanut päästää irti. Pitkän taistelun jälkeen pystyn asian itselleni myöntämään ja ihan julkisestikin sanomaan. En sano etten koskaan enää tule biologian alan töitä tekemään, antaa ajan näyttää se asia, mutta tällä hetkellä en halua alan pariin palata. 





Ajattelin pitkään, että minulla ei ole missään nimessä lupaa edes ajatella etteikö ala olisi oikea minulle, koska olinhan päässyt yliopistoon, suorittanut maisterin tutkinnon ja pärjännyt vielä hyvin opiskeluissa. Jos työsuhteeni viiden vuoden jälkeen ei olisi loppunut, olisin jatkanut kiltisti  työssä uskaltamatta olla rehellinen itselleni ja todeta, että tämä ei ole minun juttuni ja loppuu nyt. Olen elänyt aivan liian pitkään miettien jatkuvasti mitä muut minusta ajattelevat, mitä muut haluavat minun tekevän ja mitä muut valinnoistani ajattelevat. Nämä kaikki ajatukset ovat olleet niin syvällä mielessä juurtuneena etten edes ole tajunnut ajatusteni kieroutta ja järjettömyyttä. Mutta nyt tajuan, vihdoin ja onneksi. Minulla on lupa tehdä juuri niitä asioita, mitä itse haluan ja mitkä juuri minua kiinnostavat. Ja kyllä luonto yhä edelleen kiinnostaa, mutta ei työkenttänä.





Tässä mielenterveysongelmien (masennus, ahdistus, syömishäiriö, uupumus) ehkäpä hiljalleen helpottaessa ja olon sitä myötä kohentuessa on tullut aika ihan oikeasti pohtia tulevaisuutta ja suunnitelmia koulutuksen/töiden suhteen. Olisi tietysti mukavaa vain tuudittautua ajatukseen, että kyllä kaikki järjestyy, ja ajatuksen tasolla se on ihan tottakin, mutta kyllä sitä opiskelupaikkaa tai työtä pitää vähän etsiäkin ja jonnekin ehkä hakea myös. Että ei ne työpaikat ihan taivaasta syliin taida tipahtaa. Mielessä on opiskeluun liittyen paljon asioita, joille voin suoraan sanoa "ei kiitos", mutta niitä "kyllä kiitos" asioita onkin sitten paljon vähemmän. Lisäksi on joukko asioita, jotka ehkä kiinnostaisivat, mutta joille on vaan omien fyysisten rajoitteiden takia sanottava "ei kiitos". Välillä tuntuu, että olen kahlannut kaikki mahdolliset alat ja koulutukset läpi, mutta mikään ei oikein tunnu hyvältä tai minun jutulta. On ollut hetki jos toinenkin, kun olen vajonnut jonnekin pimeyteen ajatellen ettei tässä maailmassa ole mitään minua varten. Ne ovat olleet hetkiä, kun koko elämä ahdistaa ja jo ihan vaan oma olemassaolo tuntuu turhalta. Mutta onneksi pahimmista hetkistä on noustu siihen pisteeseen, että uskon todella minullekin jotain vielä löytyvän, vaikka en vielä tiedä mitä se on. Ehkä se onkin jotain, mitä en edes ole osannut ajatella, jotain mikä todella yllättää minut.




Kuluneesta vuodesta ei valitettavasti jäänyt kuvien muodossa hirveän paljon talteen, mutta yllä kuitenkin muutamia hyviä hetkiä ja retkiä. Kulunut vuosi oli yhtä vuoristorataa ja rankka matka itseen. Ja se matka jatkuu yhä, toivottavasti jatkossa vähän vähemmän kivikkoisena. Ja ehkäpä kamera on jatkossa useammin mukana tallentamassa muistoja hetkistä ja retkistä.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti