Sivut

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Jalkani kantavat: kiitos ja anteeksi

Me olemme kulkeneet pitkän matkan yhdessä, kohta jo 30 vuotta. Näihin vuosiin on mahtunut paljon, niin hyvässä kuin huonossakin. Olemme nauttineet ja olemme seikkailleet. Olemme kärsineet ja olemme taistelleet. Mutta jokaisen myrskyn keskellä, niin isojen kuin pienienkin, te olette kaikesta huolimatta kantaneet minua, pitäneet minut pystyssä. Meillä on edessä yhteistä taivallusta vielä paljon, näin toivon ja uskon. Haluankin kiittää teitä rakkaat jalkani monesta asiasta. Haluan myös pyytää anteeksi niitä hetkiä, kun olen laiminlyönyt teitä.



KIITÄN TEITÄ RAKKAAT JALKANI:

Kiitos, että olette ja kannatte minua. Kiitos siitä kaikesta voimasta ja kestävyydestä, joka on lennättänyt minua korkeuksiin ja vienyt poluilla eteen päin. Kiitos kaikista yhteisistä seikkailuista ja retkistä, joita olemme tehneet niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Kiitos, että pidätte minua pystyssä vaikka tuuli onkin välillä ollut hyvin voimakasta. Kiitos, että yhä jaksatte kuljettaa minua poluilla ja teillä, kohti uusia seikkailuja. Kiitos, että olette juuri sen pituiset ja kokoiset, kuin olette. Kiitos, että olette jaksaneet minua kaikki nämä vuodet. Kiitos, että olette osa minua, nyt ja aina.



PYYDÄN ANTEEKSI TEILTÄ RAKKAAT JALKANI:

Anteeksi etten ole osannut kuunnella teitä. Anteeksi etten ole aina pitänyt teistä tarpeeksi hyvää huolta, etten ole antanut tarpeeksi lepoa ja etten ole hoitanut kipuja. Anteeksi, että olen laiminlyönyt avunhuudot, kun te olette voineet huonosti. Anteeksi, että olen pakottanut teitä suorittamaan asioita, vaikka olette yrittäneet pyytää armoa. Anteeksi kaikesta liiasta rasituksesta, jota olette joutuneet kärsimään. Anteeksi etten ole pysähtynyt, kun teihin on sattunut. Anteeksi, että olen vienyt teitä, tilanteisiin, jossa ette ole voineet hyvin. Anteeksi etten aina osaa olla teistä tarpeeksi kiitollinen.



Matkamme jatkuu kohti uusia seikkailuja. Niin paljon on vielä edessä oppimista, pysähtymistä ja kuuntelemista. Rauhallisesti ja maltilla, enempää ei voi vaatia. Tulee päiviä, kun yhteistyömme on saumatonta. Mutta myös niitä päiviä, kun viestit eivät yksinkertaisesti kulje välillämme, silloin pitää osata pysähtyä. Hetki kerrallaan, päivä kerrallaan ja askel kerrallaan. Elämässä eteen päin.




Koska sinä olet viimeksi pysähtynyt aloillesi, herkistänyt tuntosi ja ihan oikesti kuunnellut mitä jalkasi sinulle kertovat? Koska olet viimeksi hemmotellut jalkojasi, silitellyt, hieronut tai muuten vaan huoltanut niitä? Omista tänään hetki tai toinenkin jaloillesi, mieti miten ne ovat sinua kantaneet. Kiitä niitä!






lauantai 8. huhtikuuta 2017

Siri-Siri -saaren paratiisi: loma Sri Lankalla

Ajattelin, tai oikeastaan jo pidempään olen pohtinut, josko herättäisin blogin. Olisiko nyt se hetki, ehkä... Tuntuu, että olisi paljon sanottavaa ja kirjoittaessa omien ajatusten sanoittaminen on minulle helpointa. Tykkään myös kirjoittamisesta ihan oikeasti, vaikka koulussa olin kyllä se, joka taisteli kieliopin kanssa ja keräsi ne surkeimmat arvosanat. Mutta blogissa saan kirjoittaa niin oikein tai väärin kuin itse haluan :) Miun elämä on ollut viime kesän jälkeen enemmän ja vähemmän aallonpohjalla vaeltamista. On ollut rankkaa, sen myönnän. Olen kuitenkin oppinut aivan tajuttoman paljon itsestäni. Matka on vasta alussa, paljon on vielä edessä ja välillä horjuttaa yhä aivan kamalasti. Mutta askel kerrallaan, hetki kerrallaan. Siinä on toistaiseksi riittämiin yhdelle päivälle.

Tämän postauksen idea oli kuitenkin kertoa meidän ihanasta Sri Lankan (nimesimme paikan Sir-Siri -saareksi, korviin kantautui jatkuva eläinten siritys) matkasta muutamalla sanalla ja vähän useammalla kuvalla. Kuvia taisi kertyä about 500 (kiitos rakas valokuvaajani!), mutta ehkä laitan tänne vain parhaat niistä. Lensimme helmikuun puolivälissä suoralla lennolla Helsingistä Colomboon, josta matkasimme vielä noin puolitoista tuntia taksilla rannikkoa alas Bentotaan. Loman tarkoitus oli yhdellä sanalla "rentoutuminen" ja siinä kyllä onnistuimme. Marko oli valinnut meille majapaikaksi ison ja tasokkaan Vivanta by Taj -hotellin. Totesimme molemmat, että se oli täysosuma. Ei todellakaan halvin, mutta me nautimme hotellin altaalla loikoilusta, siisteydestä, ilmastoidusta huoneesta, hyvästä palvelusta ja herkullisesta ruuasta. Lisäksi meri ja täydellinen hiekkaranta olivat aivan vieressä.







Hotellialueet olivat pääosin hyvin siistejä, mutta kovin pitkälle ei tarvinut lompsia, kun paikallinen elämä ryöpsähti silmien eteen. Liikenne oli lehmien, autojen, Tuk-Tukkien, pyörien ja bussien sekamelskaa. Se kuitenkin toimi jollain käsittämättömällä tavalla kaoottisuudestaan huolimatta. Kaupungilla katujen varsilla oli isoja ja pieniä roskakasoja ja välillä nenään tulvahti mielenkiintoisia hajuja ja tuoksuja. Pahimpia olivat ne kojut, joissa myytiin jotain kuivattua kalaa, huh!! Väkeä oli  jokapuolella paljon, liikenne kiisi hurjaa vauhtia teitä pitkin tööttäyksien saattelemana ja kuumuus oikein tulvahti päin kasvoja, jos tuulenvirettä ei ollut. 









Pääosin nautittiin lämmöstä hotellin läheisyydessä ja rannalla, mutta muutamia retkiä toki tehtiin. Testattiin paikallinen juna ja köröteltiin sillä etelämmäksi rannikkoa pitkin Gallen kaupunkiin, jossa seikkailtiin Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvalla linnoituksella. Yhdeksi päiväksi varattiin safarimatka Yalan kansallispuistoon. Safari oli kuitenkin suuri pettymys! Puistossa oli suorastaan ruuhkaa ja jouduimme useaan otteeseen ihan jonottamaan. Safarijeepin kuljettaja taisi luulla olevansa Yalan erikoiskokeella, meno oli nimittäin sen verran vauhdikasta ja kaikkien muiden ohi piti aina päästä. Emme myöskään nähneet leopardeja, jotka ovat puiston vetonaula. Ihan suoraan sanoen katson itse mieluummin luontodokumentin telkkarista enkä mene enää villieläimiä häiritsemään. Oisko susta kivaa, jos sun kodin edustalla olisi joka päivä jono jeeppejä, joista yritettäisiin kiikaroida sua ja sun kotia?? 









Yksi reissun ihanimmista paikoista oli kilpikonnahautomo. Voi sitä suloisuuden ja liikutuksen määrää, kun näki ne tulitikkuaskin kokoiset pienet kilpparit ja sai pitää niitä kädessä <3 Hautomossa siis haudotaan kilpikonnien munia ja sitten niitä pieniä kuoriutuneita kilpikonnia aina vapautetaan mereen. Pyrkimyksenä siis vahvistaa merikilpikonnien kantaa, joka ihmistoiminnan seurauksena on ollut vaarassa tuhoutua. Näitä hautomoita taisi olla useampiakin ympäri saarta.







En ole ennen ollut matkalla tällä suunnalla maapalloa, joten oli todella mielenkiintoista päästä itse näkemään ja kokemaan paikallista kulttuuria. Kun näki paikallisia ihmisiä, heidän vaatimattomia taloja, yksinkertaista vaatetusta ja kasaan kyhättyjä kalastusveneitä, tuli niin moneen kertaan mieleen ajatus siitä kuinka vähällä ja yksinkertaisella sitä oikeasti pärjääkään. Materian yltäkylläisyys ei tee onnelliseksi, se tuo ehkä hetkellisen tyydytyksen, mutta loppupeleissä ne tärkeimmät asiat elämässä ovat jotain ihan muuta. Toki pitää muistaa sanonta "maassa maan tavalla". Itse en Suomessa pärjäisi olkikattoisessa talossa pari huivia vaatteina, vaikka yksinkertainen elämä kuinka houkuttelisi. Voin kuitenkin tehdä valintoja ja miettiä kuinka monta takkia oikeasti tarvitsen.












Hieno reissu. Ihana ja mielenkiintoinen maa. Kaunis meri ja lämpöä. Rakasta seuraa ja yhteisiä hetkiä. Kiitos Siri-Siri -saari, kohtelit meitä hyvin, ehkä palaamme vielä joku päivä.