Sivut

torstai 26. maaliskuuta 2020

Käväisiä kuulumisia: vaikeiden hetkien yli päivä kerrallaan

Olen pitkään halunnut kirjoitella tänne blogiin, mutta jotenkin aloittamisen vaikeus on ollut todella suuri. Monen muun asian kanssa on ollut vähän samoin, en vain jaksa aloittaa tai aloittaminen tuntuu liian suurelta projektilta. Pystyn kuitenkin olemaan itselleni sen verran armollinen etten pakota itseäni, jos se ei ole välttämätöntä. Onneksi joukkoon on mahtunut myös niitä päiviä, jolloin asioiden aloittaminen on ollut paljon helpompaa. Yhä jaksan ihastella ja olla iloinen ikkunoista, jotka tässä jokunen päivä sitten pesin. Ja tällaisena vähän jähmeänä päivänä kuten tänään voi vain ihmetellä ja olla iloinen kuinka sain silloin koko projektin aikaiseksi.



Rakastan kevättä vuodenaikana, mutta jostain syystä keväät ovat olleet minulle henkisesti sellaisia aikoja, jolloin vointi on ailahdellut paljon ja masennus tuntunut ottavan lujempaa otetta. Vähän tässä olen kuluneiden viikkojen aikana aistinut samanlaista tilannetta. Mieli on ollut enemmän sellainen harmaa kuin kirkas. Myös syömishäiriö on huudellut ja yrittänyt tunkea lusikkaa mukaan soppaan. On myös ollut vaikea löytää iloa ja valoa arkeen niistä pienistä asioista, joista sitä yleensä saan. Ja vaikka tämä maailman koronatilanne ei meidän arkea ole mullistavasti muuttanut, niin huomaan, että omalle mielelle sellainen epävarmuus, joka tällä hetkellä roikkuu ilmassa monen asian suhteen, on todella vaikea pala purtavaksi.



Vaikka elo ja olo nyt vähän raskasta tällä hetkellä onkin, niin pärjään kuitenkin arjessa ja se on juuri nyt todella tärkeää. Se, että vaikeita hetkiä ja jaksoja varmasti tulee monella tasolla, oli toki tiedossa ja nyt niitä vain on kohdattava rohkeasti ja päivä kerrallaan. Mikä aiempaan on kuitenkin erona on se, että pystyn jo varhaisessa vaiheessa tiedostamaan oman vointini ja sen muutokset, sillä näin ei ole aina todellakaan ollut. 





Ostin terassille narsisseja ja nyt odottelen niiden puhkeamista kukkaan. Meidän etelään päin oleva ja sen vuoksi aurinkoisina päivinä hyvin lämmin terassi on otollinen paikka juoda päiväkahvia ja nauttia auringon lämmöstä. Pakko kuitenkin myöntää, että päiväkahvi mökillä aitan rappusilla auringon paistaessa on ehkä parasta mitä tiedän!






lauantai 7. maaliskuuta 2020

Arjen hallintaa ja mielen rauhoittamista

Otsikko kertoo jo aika hyvin sen, mitä arki tällä hetkellä on ollut. Nyt on jo reilu kuukausi siitä, kun sanoin heipat syömishäiriökeskuksen kokovuorokausihoidolle ja palasin kotiin. Oikeastaan tuo vajaan vuoden mittainen hoitojakso ei edes ollut kovin pitkä ja ehkäpä hoitoa olisi kannattanut jatkaa vielä pidempään, jos hoitopaikan käytännön asioiden kanssa ei olisi ollut niin paljon vaikeuksia. Näin kuukauden pituisen kotonaolon perusteella voin kuitenkin sanoa olevani tyytyväinen ja huojentunut, että uskalsin tehdä päätöksen kotiinpaluusta. Toki asiaa pohdittiin yhdessä hoitajien kanssa, mutta viime kädessä päätös on tietysti potilaan oma.



Paljon on arkeen mahtunut pientä iloa ja valoa, siitä olen erittäin tyytyväinen ja ylpeä, sillä se kertoo, että monen asian suhteen olen mennyt eteen päin ja toipuminen on edistynyt. En odota, että täällä kotona tapahtuisi nopeasti mitään suuria ja ihmeellisiä asioita toipumisen osalta. Juuri nyt riittää se, että pärjään kotona ja arjessa. Että pärjään vielä kahden ja kolmenkin kuukauden kuluttua. On kyllä pakko myöntää, että ajoittain arki hapottaa aika pahasti ja olo onkin ollut enemmän ja vähemmän uupunut. Riittävät yöunet ovat tällä hetkellä todella tärkeät ja varmasti menee vielä pitkään ennen kuin kaikki menneiden vuosien valvotut yöt ja niiden kuormitus hiljalleen kaikkoavat.




Osittain oloa varmasti uuvuttaa tällä hetkellä oma mieli ja kaikki se, mitä mieli jatkuvasti pyörittää. Aiemmin minulle on ollut täysi mahdottomuus kyetä pysähtymään tähän hetkeen. Mieli on  laukannut omia reittejään sinne tänne ja olen tuuliviirin lailla vain yrittänyt pysyä jotenkin mukana. Ja yhä näin tapahtuu ajoittain. Onneksi hiljalleen ja oikeiden harjoitteiden avulla olen oppinut hitusen verran rauhoittamaan ja hallitsemaan mieltäni ja siellä seilaavia ajatuksia. On helppoa sanoa toiselle ihmiselle tai lukea jostain oppaasta, että ”ajatukset ovat vain ajatuksia, ne eivät ole aina totuus ja voit hyväksyä ne ja päästää sitten menemään”. Kuulostaa helpolta, mutta toteutus onkin sitten jotain ihan muuta. Itsellä mielen rauhoittaminen on ainakin vaatinut jonkinlaisen havahtumisen tähän asiaan, oikeiden mielikuvien löytämisen ja toimivien harjoitusten toistamisen uudestaan ja uudestaan. Salilla harjoitellaan kropan lihaksia kun taas jokainen hetkeen pysähtyminen ja omista ajatuksista tietoiseksi tuleminen harjoittaa mielenlihasta. Itseä on auttanut tämä ajatus mielenlihaksen harjoittamisesta. Se on jotenkin konkretisoinut tätä asiaa minulle.



Omat ajatukset ja suunnitelmat yltävät tällä hetkellä pääsiäiseen asti, sillä lähden silloin viikon pituiselle hiihtoreissulle Saariselälle. Reissu on Lappeenrannan seurakunnan järjestämä. Odotan keväthankia ja Saariselän ihania latureittejä aivan todella paljon. Hiihtokelit ovat olleet kotona hivenen heikot tänä talvena, joten valkoisten hankien kutsu on aika kova. Jo lapsena olen tykännyt hiihtää ja sama rakkaus tähän lajiin on löytynyt näin aikuisiällä. Lisäksi hiihto on tehnyt omalle kropalle todella hyvää: kokonaisvaltaista, mutta riittävän lempeää liikuntaa. Lisäksi hiihdossa yhdistyy minulle tärkeitä asioita, kuten luonto ja raikas ulkoilma.



Kevättä ilmassa ja rinnassa. Aurinko lämmittää jo mukavasti päivisin ja linnut visertävät. Ei uskoisi, että ollaan vasta maaliskuun alussa. On hyvin mahdollista ettei Kouvolassa edes tarvitse lumien sulamista odotella, jos nyt takatalvi ei iske lähiaikoina.







perjantai 7. helmikuuta 2020

Kotona. Kotona. Kotona.

Niin se vain on, että tasan vuoden kestänyt (ja toivottavasti elämäni viimeinen) hoitojakso on nyt ohitse ja olen palannut tavaroideni kanssa taas kotiin. Tuntuu hyvältä, koska "oma koti kullan kallis". Tuntuu myös ehkä vähän oudolta, koska on niin pitkä aika siitä, kun viimeksi kotona olen kunnolla asunut. Ja toki pelottaa ja jännittää myös, että olenko minä tarpeeksi vahva selviämään yksin. Tai ei minun yksin tarvitse selvitä, tukea kyllä on, mutta selviänkö ilman 24/7 tukea. Tiedän, että selviän varmasti viikon ja toisenkin, kuukauden, ehkä kaksikin. Mutta entä puolivuotta, millainen on vointini silloin? Aika näyttää ja onneksi mieli on suhteellisen luottavainen sen suhteen, että kyllä minä pärjään.




Ehdin olla hoidossa syömishäiriökeskuksessa 9,5 kuukautta ja sitä ennen vietin 2,5 kuukautta Kuusankosken psyk.osastolla. En voi sanoa, että ilolla ja kaiholla muistelen noita kuukausia. Kyllä ne ovat olleet täynnä tuskaa, mutta se kaikki tuska on kyllä kannattanut kärsiä, sillä muutoin toipuminen ei olisi edennyt tähän pisteeseen. Useaan kertaan noiden kuukausien aikana minulla oli tunne, että mikään ei etene mihinkään ja en vain tule ikinä parantumaan. Jokin pieni liekki kuitenkin kyti sisälläni ja jaksoin jatkaa hoitoa vaikeuksista huolimatta.



Kulunut vuosi on opettanut minulle todella paljon asioita itsestäni ja elämästä yleensä. Ei ole mitään yhtä tiettyä asiaa, joka olisi maagisesti parantanut minut tai jonka oivaltaminen olisi ollut avain onneen. Oikeastaan osa kaikesta työstä toipumisen eteen on tullut tehtyä jo kuluneiden vuosien varrella. Monet asiat vain eivät ole päässeet loksahtelemaan oikeille paikoille ennen kuin mielestä on vapautunut niille tilaa. Tiedostan, että vielä on aivan valtavasti työmaata edessä ja ehkä valmista ei tule koskaan, sillä ainahan elämässä tuulee ja tuivertaa. Sitä saattaa yhtäkkiä huomatakin makaavansa rähmällään maassa, kun elämän myrskyt ovat vähän riepotelleet. Mutta se on elämää.



Omassa toipumisessa avainasemassa on ollut oma kehosuhde ja sen "päivitys". Ei me vieläkään aina kavereita olla, mutta jatkuvasti teen työtä sen eteen, että "erimielisyyksiä" olisi yhä vähemmän. Rakas Keho -kirjaprojekti oli itselleni hyvin merkityksellinen kokemus ja siitä jotenkin lähti sellainen hiljainen muutos käyntiin. Hiljalleen ja monen erehdyksen kautta sekä olemalla rohkea, olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja etenkin luottamaan siihen. Ja joka päivä olen kiitollinen siitä, mihin kaikkeen kehoni pystyy (enkä tarkoita tällä vain fyysisiä suorituksia). Olen löytänyt syvemmän yhteyden kehooni, mikä on edesauttanut myös löytämään uusia asioita (tai palauttamaan vanhoja hukattuja), jotka tuovat hyvää oloa monella tasolla.




Syömishäiriökeskuksessa ruokailut olivat tietysti iso ja tärkeä osa hoitoa. Syömishäiriöstä toivuttaessa normaalin ruokasuhteen opettelu on tavallaan sellainen perusasia, jota ilman ei kyllä voi toipua. Omalla kohdalla se oli sitä tappavan tylsän perusrungon toteuttamista päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Se tuntui monena hetkenä aivan pakkopullalta (kyllä, niitä pakkopulliakin tuli syötyä), mutta hiljalleen takaraivoon alkoi syöpyä niitä terveitä toimintatapoja, joita sitten kotiinkin pystyin lopulta viemään. Toisaalta paljon on muuttunut ja toisaalta taas ei, sillä omassa elämässä on aina kulkenut syömisen suhteen mukana myös sellaisia ihan terveitä asioita. Nyt ne kaikki terveet tavat vain on koottu yhteen niin, että kokonaisuus on järkevä. Vielä on matkaa sellaiseen terveeseen sallivuuteen ja joustavuuteen, mutta hiljalleen niitäkin kohden olisi tavoite kulkea.



Omaan mieleen ja sen kiemuroihin käsiksi pääseminen on tuonut mukanaan paljon rauhaa ja monia oivalluksia. Pitkään ajattelin, etteivät mitkään meditaatioharjoitukset ole minun juttuni, sillä en oikein saanut niistä mitään hyötyä. Voi myös olla ettei aika ollut oikea. Nyt olen kuitenkin oppinut oikeanlaisten ja minulle sopivien harjoitusten avulla pysähtymään omien ajatusteni ja tunteideni äärelle. Ei se vielä aina onnistu, mutta eikös harjoitus tee mestarin. Kun olen pystynyt ihan oikeasti pysähtymään omien ajatusten ja tunteiden äärelle, tutkimaan niitä ja päästämään ne sitten pois, mieli onkin kummasti alkanut rauhoittua. Kyllä minä tiedän, että ajatukset ovat vain ajatuksia, mutta on vaatinut ihan hirveästi työtä, että olen tämän kyennyt oikeasti ymmärtämään ja myös kokemaan todeksi.

Olen oppinut olemaan enemmän itseni puolella. Osaan sanoa ei, jos tuntuu etten jaksa tai halua. Minun ei tarvitse enää todistella arvoani kenellekään, vaan voin olla ihan vain minä. Arvokas aivan tällaisena, ilman mitään ehtoja, vaatimuksia tai todisteluita. Monen asian suhteen olen löytänyt rentoutta, joka on myös laskenut stressitasoja paljon. Tiedän millaisten ihmisten kanssa ja millaisissa tilanteissa viihdyn ja osaan pitää huolta ettei sosiaalinen elämä uuvuta minua. Tiedän tarvitsevani paljon rauhaa ja omaa aikaa enkä koe olevani itsekäs, jos niitä itselleni myös otan. Kun olen itseni puolella, minulla on myös annettavaa muille ihmisille, niille elämäni tärkeille.




Oma olo tuntuu aaltoilevan melko paljon. Välillä edes 9-10 tunnin yöunet eivät vie pois väsymystä, joka on pääosin henkistä. Kun koomapäivä iskee, niin sitten koomailen ja se on ihan ok. Joka päivä joudun tekemään yhä paljon työtä, mutta nyt tuntuu, että tuo työ myös usein palkitsee. 









sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Elämää syömishäiriökeskuksessa: koti kutsuu, jihuu!

Vielä ei mitään varmaa ole lukkoon lyöty, mutta vähän kuitenkin uskallan jo juhlia sitä, että pääsen pian palaamaan ihan pysyvästi omaan kotiin. Se tuntuu aivan todella ihanalta ja hyvältä! Toki myös pelottavalta, koska nyt kotona ihan oikeasti pitää pärjätä yksin. Tai toki minulla on paljon turvaverkkoa ympärillä, mutta paluuta osastolle ei sitten enää ole. Mutta toisaalta nyt tuntuu siltä, että olen tarpeeksi vahva pärjätäkseni myös kotona. Ei se elämä mitään ruusuilla tanssimista tule olemaan ja vaikeita hetkiä tulee eteen vielä varmasti tämän toipumisen osalta. Mutta tärkeintä juuri nyt on se, että minulla on luottavainen ja turvallinen olo kotiinpaluun suhteen.


Käytyiin Repovedellä ulkoilemassa ja testaamassa uusi riippusilta.



Hoitoa kertynee yhteensä vajaa vuosi kokovuorokausipotilaana ja toki hoito vielä jatkuu jonkin aikaa käynneillä Helsingissä. Paljon on kaikkea noihin kuukausiin mahtunut ja jonkinlainen tilinpäätös kaikesta on varmasti vielä edessä. Kulunut vuosi oli ehkä elämäni paras ja kauhein. Se, että uskalsin lähteä hoitoon oli yksi elämäni tärkeimmistä ja merkittävimmistä päätöksistä. Myös avioituminen sekä kummitytön syntymä kuuluvat kyllä ehdottomasti vuoden kohokohtiin. Kaikki muu onkin sitten ollut melko raskasta ja ei niin hehkeää. Mutta kyllä tämä kaikki on kannattanut käydä läpi, sillä muuten toipuminen olisi nyt aivan toisella tolalla.




Vaikka nyt palaankin pian takaisin kotiin, toipuminen jatkuu ihan jokapäiväisenä työnä vielä pitkään. En ole asettanut mitään tavoitteita tai aikarajoja toipumisen suhteen tai työ-/opiskelukuvioihin liittyen. Niiden aika on sitten, kun olen niihin valmis. Huomaan yhä, että oma mieli kuormittuu helposti ja tarvitsen paljon palautumisaikaa. Ja tällä hetkellä parasta mitä itselleni voin tehdä on kuunnella juuri näitä merkkejä omasta jaksamisesta (niin fyysisen, psyykkisen kuin sosiaalisen puolen osalta) ja toimia niiden mukaan. Tasapainon opettelua yrityksen ja erehdyksen kautta. Yöunet ovat onneksi kevyen lääkityksen turvin nyt palautuneet suht hyviksi ja jo se tuo virkeyttä ja jaksamista arkeen.




Tärkein tavoite kotiinpaluun jälkeen on saada arki jatkumaan omaa hyvinvointia ja terveyttä tukevana. Joka päivä pitää valita olla itsensä puolella ja toimia sen mukaisesti. Ei tule aina olemaan helppoa, mutta luotan kuitenkin itseeni ja voimavaroihini. Onneksi tukena ja turvana on myös rakas puoliso, jonka kanssa arkea saa jakaa niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä.





Jännityksellä ja ilolla odotan sitä päivää, kun saan Malmin väliaikaiskodille sanoa heipat ja siirtää leirini takaisin Kuusankosken rauhaan. Tulee ikävä Malmin uimahallin höyrysaunaa, mutta muuten palaan tänne pienemmille ja rauhallisemmille seuduille ilomielin. Helsingin vilinässä ja kulttuuritarjonnassa on mukava välillä poiketa, mutta itselle riittää vähän pienemmätkin maisemat ja piirit.






torstai 2. tammikuuta 2020

Elämää syömishäiriökeskuksessa: tervetuloa ilon ja valon vuosi 2020!

Joulua ja vuoden luppua on oikeastaan aivan todella ihana muistella, koska se sisälsi niin paljon ihania hetkiä ja itselle todella merkityksellisiä asioita. Viimeisellä kotilomalla parantuminen on ottanut isoja askeleita eteen päin. Olen tehnyt valtavasti töitä mieleni kanssa ja nyt vihdoin näyttää myös tulosta tulevan. Paljon se on vaatinut, mutta kyllä se on myös kannattanut. Olen aivan todella kiitollinen ja ylpeä itsestäni, että olen päässyt näin pitkälle vuosien sairastamisen ja raskaan hoitojakson aikana.




En todellakaan ole terve enkä voi sanoa, että syömishäiriö olisi voitettu. Joudun yhä tekemään ajatusteni kanssa töitä ihan todella paljon jokaisena päivänä. Nyt pystyn kuitenkin pysähtymään ajatusten ja tunteiden pariin enkä enää lähde niin niiden vietäväksi. Jonkinlainen mielen sisäisen näyttämön hallinta on siis saavutettu ja nyt pitää vain jaksaa jatkaa harjoittelua, niitä vaikeita hetkiä kuitenkin tulee vielä varmasti eteen.




Reilu parin viikon pituinen loma kotona oli enimmäkseen täynnä iloisia hetkiä ja hyvää oloa. Tuntuu, että olen hiljalleen saanut vähän kiinni elämästä, minun näköisestä elämästä. Siihen kuuluu ehdottomasti sopivassa määrin kaikenlaista hulluttelua ja höpsötystä. Pääsin lomalla monen itselle tärkeän asian pariin ja ne kaikki toivat hymyn huulille. Lisäksi oli ihanaa nähdä läheisiä ihmisiä ja ystäviä sekä viettää aikaa heidän kanssaan. Kiitos teille jokaiselle!




Muistan siskoni usein sanoneen minulle: muista olla itsesi puolella. Tuntuu, että vasta nyt voin sanoa olevani itseni puolella ja ymmärtäväni mitä se oikeastaan edes tarkoittaa. Ja niitäkin hetkiä toki vielä tulee, kun on vaikeaa enkä pysty ehkä toimimaan itselleni parhaimmalla tavalla. Nyt kuitenkin pystyn tiedostamaan myös nuo hetket eivätkä ne johda katastrofeihin, vaan pystyn nousemaan niistä ylös.




Elämä Syömishäiriökeskuksella kokovuorokausipotilaana saattaa tulla tiensä päähän tässä lähi kuukausien aikana. Olen nyt saanut osastohoidosta sen, mikä sillä on ollut minulle annettavana. On aika ottaa askeleita oman arjen parissa. Olen välillä sitkeästi kulkenut omia polkujani, sillä olen hyvin itsepäinen. Aikaisemmin syömishäiriö valjasti tuon itsepäisyyden ja sitkeyden voimakseen, mutta nyt ne ovat minun omia voimiani. Hoito jatkuu vielä varmasti jollain tasolla jonkin aikaa, mutta nyt taitaa olla hiljalleen aika suunnata katsetta kohti elämää osaston ulkopuolella. Kohti sitä ihan ikiomaa elämää oman puolison kanssa. Kohti elämää, jonka kulkua sh ei enää määrittele. Menee varmasti vielä pitkään ennen kuin voin olla vapaa sisälleni juurtuneesta syömishäiriöstä, ei sitä ihan helposti hengiltä saa. En ole vielä kokonainen tai kokonaan toipunut, mutta nyt minulla on kaikki palikat, joita hiljalleen asettelen oikeille paikoilleen.






Hymy huulilla kohti vuoden 2020 seikkailuja. Toivon iloa ja naurua oikein paljon tälle vuodelle. Enkä aio odottaa vain toiveen toteutumista, sillä voin iloita ihan jo tästä hetkestä lähtien niin pienistä kuin suuristakin asiosta, joita elämä tuo eteeni. Siispä ILOA JA VALOA vuoteen 2020!