Sivut

maanantai 17. syyskuuta 2018

Kaksi kuukautta osastolla: kurkistus suljettujen ovien taakse

Huh, olipas vaan melkoinen matka. Heinäkuun puolivälistä syyskuulle asti majailin pääasiassa psykiatrisen sairaalan osastolla pyristellen eroon masennuksesta ja syömishäiriöstä. Oikeastaan ensimmäisten viikkojen aikana en kauheasti jaksanut tehdä yhtään mitään, mutta ehkä se olikin juuri se juttu ettei todellakaan tarvinnut jaksaa tehdä yhtään mitään, sillä olin niin uupunut omaan olooni. Osastojakso sisälsi etenkin loppupuolella kyllä tunteiden vuoristorataa tunneskaalan laidasta laitaan. Mutta se oli hyvä asia, sillä tunteiden palaaminen sen kaiken harmauden keskelle kertoi masennuksen alkavan hiljalleen hellittää ja lääkehoidon toimivan. Oli mukava huomata, että parin-kolmen viikon jälkeen vointi alkoi mielen osalta kohentua, keskittymiskyky parani ja jaksoin taas olla enemmän sosiaalinen.




Monille ihmisille psykiatrinen sairaala ja hoito siellä on suuri mysteeri ja arvoitus, johon liittyy varmasti paljon kaikkia ennakkoluuloja ja tietämättämyyttä. Voin kertoa, että kyllä minuakin pelotti, jännitti ja kauhistutti mennä vuoden 2017 alussa ensimmäistä kertaa osastolle. Mielessä pyöri vaikka minkälaisia kauhukuvia muista potilaista ja kaikesta siitä millaista osastolla ehkä olisi. Voin myös kertoa, että kaikki kauhukuvat osoittautuivat kyllä hyvin vääriksi. Toki omat kokemukseni perustuvat vain siihen osastoon, jossa olen ollut ja jonka potilaat olivat suht hyvässä kunnossa (ts. suurin osa kykeni toimimaan osastolla omatoimisesti). Osastolla majoituttiin kahden hengen huoneissa ja yhteiset suihkut ja vessat olivat käytävillä. Huoneita oli muistaakseni 10, joista siis suurin osa kahdenhengen. Turvallisuuden vuoksi sisustus oli hyvin simppeliä jokapuolella ja kaikki terävä t(sheivit, pinsetit, kynsileikkurit, yms.) tavarat laitettiin lukolliseen lokeroon, josta ne kyllä sai käyttöön pyytämällä. Naulakoita ei ollut missään, mutta siihenkin tottui. Oikestaan ihan kaikkeen tottui hyvin nopeasti.




No mitä siellä osastolla sitten tapahtuu, on ollut monen ystäväni kysymys. Tähän yksinkertaisin vastaus taitaa olla ettei juuri mitään. Tylsää saattaa olla, jos on tottunut omassa arjessa paljon puuhaamaan jatkuvasti jotakin. Osastolle kuitenkin tullaan usein silloin, kun omassa arjessa ei enää syystä tai toisesta pysty/jaksa selvitä (uupunut ja masentunut, kuten itse) eikä siinä vaiheessa kaikenlainen tekeminen ole ensimmäisenä mielessä. Osastolla on oleskelutila, jossa on kaksi telkkaria, leffojakin olisi voinut katsoa. Käsitöitä saa tehdä ja talo tarjosi lankoja ja puikkoja. Itsekin innostuin kutomaan säärystimet. Myös lautapelejä yms. löytyi ajanvietteeksi. Ulkoilemaan pääsee, jos lääkäri antaa ulkoiluluvat. Myös joitain liikuntaryhmiä on tarjolla ja niihin pääsee oman voinnin salliessa usein osallistumaan. Itse kävin aamuvenyttelyssä. Monet katselevat leffoja ja sarjoja omilta laitteilta. Itsekin ehdin katsoa mm. kaksi tuotantokautta 13 Reasons Why -sarjasta.




Ruokailut aikalailla rytmittävät päivää: aamiainen, lounas, kahvit, päivällinen ja iltapala. Nämä olivat tietysti niitä syömishäiriöisen kauhunhetkiä etenkin alkuvaiheessa, kun syömishäiriö veti totaalisesti jarrut päälle. Onneksi homma helpottui hiljalleen. Ruoka oli perus kouluruoan tasoa eli mielestäni varsin hyvää. Aina tulee vastaan niitä ei niin mieluisia ruokia, mutta sairaalassahan sitä kuitenkin ollaan eikä hotellissa... Tosin pakko myöntää, että perunat (ei edes kovin hyvän makuiset) alkoivat jossain vaiheessa kyllä tulla korvista ja silmistä ulos, sillä niitä oli lähes aina lisukkeena, riisiä/pastaa/muussia ehkä kerran pari. Osastolle sai myös tuoda omia eväitä, kunhan ne säilyivät huoneenlämmössä. Myös pikaruokaa sai tilata, kunhan ei syönyt sitä osaston ruokailujen aikana. Lisäksi kaikki erityisruokavaliot (syömishäiriö mukaan lukien, heh :D) otettiin huomioon. Mutta kyllä sitä parin kuukauden aikana ehti alkaa kaivata monia oman arjen perus ruokia: raejuustoa, omaa kahvia, lempileipää ja niitä porkkanoita (you know this if you know me!)



Jokaiselle potilaalle laaditaan henkilökohtainen hoitosuunnitelma ja lääkäriä pääsee tapaamaan joka viikko. Hoitajien kanssa pääsee juttelemaan ja jokaiselle potilaalle nimetään omahoitaja(t). Lisäksi sairaalassa on töissä ainakin fyssareita, psykologeja, toimintaterapeutteja, ravitsemusterapeutti ja musiikkiterapeutti, joiden kanssa pääsee juttelemaan ja työskentelemään, jos se on tarpeen. Osasto oli suljettu, mikä joidenkin ihmisten mielissä tietysti herättää heti kauhistusta ja hämmennystä. Mutta käytännössä tämä tarkoitti vain sitä, että portaikkoon johtava ovi oli lukossa. Itse en ainakaan kokenut asiaa mitenkään ahdistavana enkä sitä edes miettinyt. Ulos pääsi, kun pyysi hoitajaa avaamaan oven. Osastolla oli paljon erilaisia potilaita. Osa oli vain muutamia päiviä ja toiset useita kuukausia. Ajoittain vaihtuvuus oli suuri. Pitkäaikaispotilaille taisi olla kuitenkin sairaalassa oma osasto. Osastolla oli miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja. Toiset olivat hiljaisia ja toiset puhuivat liikaakin. Kyseessä oli aikuispsykiatrian osasto eli oletan, että K-18. Joidenkin potilaiden kanssa en jutellut mitään, toisten kanssa välillä jotain puhuttiin ja muutaman potilaan kanssa vaihdettiin numerot lähtiessä ja varmasti pidetään yhteyttä ja tavataankin <3



Halusin kirjoittaa osastosta ja sen arjesta edes jotain, sillä osastolle joutuminen voi vaikkapa äkillisessä elämän kriisitilanteessa kohdata ketä tahansa ja usein se myös pelottaa ja mietityttää etukäteen. Psykiatrisessa sairaalassa hoidetaan sairauksia siinä missä tavallisessakin sairaalassa. Alussa omat mielenterveysongelmat hävettivät ja niistä oli todella vaikea puhua ja ne oli vaikea myös hyväksyä. Mutta tämäkin asia on muuttunut ja nyt haluan olla mahdollisimman avoin, sillä koen, että näin mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa voidaan vähentää. Haluan kannustaa myös muita olemaan avoimia, sillä asioiden salailu vie hirveästi voimia. Lisäksi olen huomannut, että mitä enemmän asioista puhun sitä vähemmän niistä tarvitsee kokea häpeää. Monet ihmiset pystyvät (lääke)hoidon ansiosta elämään täysin normaalia elämää psyykkisestä sairaudesta huolimatta.




Olen ollut kotona nyt vasta vajaan viikon, mutta ihanaa kyllä oli päästä osastolta pois. Omat voimavarat ja mieli ovat nyt sillä tasolla, että omassa arjessa eläminen onnistuu. Toki tukena on kaikenlaista terapiaa ja olenkin hyvin kiitollinen, että tukitoimet ainakin näin aluksi ovat kattavat ja riittävät. Opettelen elämään hetki kerrallaan kuulostellen omaa oloa. Yritän olla armollinen itseäni kohtaan, sillä voimavarani eivät vielä ole suuret ja työtä etenkin syömishäiriön selättämisessä riittää. Monta askelta on kuitenkin jälleen menty oikeaan suuntaan. Kamera pääsi mukaan ulkoilemaan jälleen pitkän tauon jälkeen. Kävimme myös pyörähtämässä Kouvolan keskustan vanhanajan markkinoilla järkyttävän raekuuron (seison siis raekasassa!) jälkeen.



Olen hengitellyt raikasta syysilmaa keuhkoihin ja odotan kovasti kotikadun vaahteroiden puhkeavan ruskaan. Illat hämärtyy, kynttilät syttyvät ja on aika kaivaa kaikki villaiset vaatteet esille. Olen aina pitänyt syksystä, myrskyt ja sateet kuuluvat asiaan ja silloin kääriydyn vällyjen väliin kirjan kanssa.




sunnuntai 5. elokuuta 2018

Pohjakosketuksia

Välillä pitää käydä oikein pohjalla, jotta uusi suunta elämään voisi löytyä. Eikö niin? Tätä mie ainakin itselleni täällä Psykiatrisen sairaalan osastolla olen yrittänyt hokea. Vointi ei ole hyvä, ei todellakaan ja siksihän mie täällä olenkin. Kiitos miun hädän ja voimattomuuden nähneen lääkärin sain hyvin pikaisesti tänne lähetteen, olen siitä suuresti kiitollinen. Usean viikon olen täällä ollut ja luultavasti viikkoja on vielä edessä. Vointi on onneksi jo hieman kohentunut ainakin mielialan suhteen.



Kevät oli monella tapaa hyvin raskas ja vei paljon voimia. Olin ammatillisella kuntoutuskurssilla ja oikeastaan koko kevät meni kurssiin liittyvässä työharjoittelussa lounaskahvilassa. Työpäivät eivät olleet pitkiä ja tykkäsin todella kaikesta mitä kahvilassa pääsin tekemään. Lähes joka päivä pääsi leipomaan ainakin sämpylöitä ja voisilmäpullia, korvapuustejakin tuli tehtyä aika paljon. Tykkään puuhata keittiössä ja tehdä asioita käsilläni, olin siis kyllä ”elementissäni”. Ja taikinaterapiahan on ihan parasta! Työrupeama kuitenkin vei voimia ajoittain hyvin paljon. Lisäksi jatkuva taistelu syömishäiriön kanssa sekä hiljalleen voimistunut masennus veivät minut hiljalleen kyllä aika synkkiin vesiin. Toivottavasti pohja on nyt saavutettu ja tästä noustaan vaan ylöspäin.



Ei tämä olo täällä osastolla helppoa ole ollut, oikeastaan ajoittain yhtä helvettiä. Mutta tärkeintä, että oireilen nyt turvallisissa olosuhteissa ja hiljalleen varmasti vointi jatkaa kohentumista. Masennuksen osalta uudet lääkkeet eivät tietysti vaikuta heti, yleensä olo alkaa kohentua vasta viikkojen tai kuukausien jälkeen. Syömishäiriötä pitää jatkuvasti vain yrittää potkia persuksille, se on todella raskasta ja ahdistavaa, mutta toivon asioiden helpottuvan hiljalleen. Päivät koostuvat lähinnä oleilusta ja pienestä puuhastelusta oman voinnin mukaan. Nyt on aika totuttaa mieli irti pakkoliikunnasta ja antaa keholle ja mielelle aikaa toipua tästä kaikesta.



On tässä työmaata edessä vielä paljon, myös sen jälkeen, kun täältä kotiin pääsen. Mutta ehkä mie jatkossa uskallan ja osaan herkemmin pyytää apua ja kertoa millaista tukea tarvitsen. Olen tottunut aina pärjäämään itse, ihan lapsesta asti, joten avun pyytäminen ja omien tarpeiden esiin tuominen on miulle vaikeaa, mutta sitä on vain harjoiteltava.



Onneksi ilmastointi on täällä osastolla oikein toimiva, joten kuumuudesta ei ole tarvinnut kärsiä. Päivä kerrallaan kohti parempia eloja ja oloja.






maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kaunista luontoa ja joogailua Elisaaressa

Pääsin reilu viikko sitten viettämään muutaman päivän luonnonkauniissa Elisaaressa yinjoogaretriitin merkeissä. Olin pitkään jo haaveillut joogaretriitistä Suomessa, mutta sopivan oloista ei oikein ollut tullut vastaan. Alkuvuodesta, kun huomasin ilmoituksen tästä Elisaaren retriitistä, päätin heti ilmoittautua mukaan. Ja hyvä niin, sillä tämä retriitti oli juuri sitä, mitä halusinkin kokea.





Elisaari sijaitsee Inkoon saaristossa ja on suosittu loma- ja virkistäytymiskohde. Saaressa on yli 100 paikkainen venesatama ja juhannuksesta alkavan sesongin aikana saaressa käykin paljon vieraita. Elisaari on saari, mutta parkkipaikan ja saaren sataman välissä on huikeat 50 metriä soudettavaa. Rannassa on soutuveneitä, joilla saareen pääsee ja tarvittaessa isäntä tulee kuljettamaan isommat porukat tavaroineen pienellä lossilla. Elisaaren sesonki kestää elokuulle asti, jonka jälkeen saari jälleen hiljenee huomattavasti.






Saaressa voi majoittua telttailualueilla tai vuokrata muutamaa mökkiä. Olimme retriitin ajan majoittuneena hyvin toimivaan sisarustentaloon. Mökissä oli kaksi makuuhuonetta ja täysin varusteltu keittiö. Vettä tuli ihan hanasta, joskin omat tarpeet käytiin tekemässä ulkohuussissa. Elisaaren satamassa on sesonkiaikaan avoinna kahvila ja hieman syvemmältä saaresta löytyy ihana kartano, jossa on ravintola. Sesongin ulkopuolella ravintolan salia on mahdollista vuokrata esimerkiksi juuri joogakäyttöön. Vanhan hirsirakennuksen hiljaisuus, natiseva lankkulattia ja isot ikkunat henkivät tunnelmaa ja loivat täydelliset puitteet retriitille.





Elisaaren luonto on näkemisen ja kokemisen arvoinen. Saari on suurelta osin rakentamatonta ja luonto onkin saanut olla hyvin rauhassa. Luontoa pääsee ihailemaan hyvin esimerkiksi kiertämällä reilun kahden kilometrin pituisen opastauluin varustetun luontopolun. Elisaaressa oli hyvin rauhallista: linnut lauloivat ja tuuli humisi puissa. Saari on tunnettu Suomen suurimpiin kuuluvasta upeasta tammimetsiköstä. Alueella on runsaasti eläimiä ja muutamia valkohäntäpeuroja näin itsekin. Lehmiä näkyi laitumella ja lampaitakin oli myöhemmin vielä tulossa. Saarella risteilee paljon pikkuisia teitä ja polkuja, joita pitkin voi lähteä seikkailemaan.







Vaikka retriitti kaikin puolin olikin ihana ja hyvin organisoitu, niin miusta se kyllä imi voimat aika totaalisesti. Kevät on ollut ajoittain hyvin raskas, olo on ollut enemmän ja vähemmän kurja eikä masennuksen ja syömishäiriön kierteestä välillä näy mitään pois pääsyä. Olen itse hyvin kärsimätön antamaan itselleni tarpeeksi aikaa ja luottamaan siihen, että asiat järjestyy, mieli selkeytyy ja elämänilo palaa takaisin, kun aika on oikea. Sosiaalinen oleminen ihmisten kanssa (oli ne sitten vieraita tai tuttuja) ja ylipäänsä reissaaminen jonnekin vievät tällä hetkellä todella paljon voimavaroja. Oma vointi vaihteleekin siksi hyvin paljon. Olisin varmasti saanut retriitistä itselleni enemmän, jos oloni olisi ollut parempi. Mutta jään toivomaan ja uskomaan, että retriitti järjestetään myös ensi vuonna.








Kesä jatkuu ihan vaan kotona oleilulla ja muutamalla pienellä reissulla. Juhannussää näyttää hyvin perinteiseltä (heh!) ja koska sukeltamaan ollaan lähdössä, on suurena vaarana, että vietän koko juhannuksen kuivapuvun sisällä toppahaalariin kääriytyneenä lämmöstä nauttien.






lauantai 26. toukokuuta 2018

Sukellusmatka Indonesiaan

Hieman uuvuttavan talven ja kevään aikana mieleen nousi useaan kertaan ajatus matkasta jonnekin lämpimään ja hienoon paikkaan. Tiesin lähteväni yksin ja ensin mielessä oli vaellusmatka. En kuitenkaan halunnut Eurooppaan, sillä halusin kokea jonkin vähän erilaisen maan. Loppukevät tuntui kuitenkin olevan huonoa aikaa vaellusreissujen osalta eikä niitä oikein ollut tarjolla Euroopan ulkopuolelle. Sitten heräsi ajatus sukellusreissusta ja sellaisen päädyinkin Mandala travelin kautta tilaamaan. Olisin toki voinut järjestää matkan itse, mutta tällä kertaa näin, pääsi itse aika helpolla ja hommat toimi. Edellisistä sukelluksista oli vierähtänyt (liikaa) aikaa, joten pinnan alle olikin mahtavaa päästä ei jäänyt yhtään harmittamaan ettei vaellusreissua nyt löytynytkään, sen aika on sitten myöhemmin.


Sukelluskohteita ja sukelluskeskuksia.



Kohteeksi valikoitui pieni Bunakenin saari ja Living Colours sukelluskeskus (tämä) Indonesiassa. Halusin lomalle, jossa pääsen sukeltamaan koralliriutoilla, nauttimaan lämmöstä ja välttämään liveabordien meripahoinvoinnin. Valinta osui nappiin ja kohde oli aivan täydellinen! Bunaken on pieni saari Indonesiassa Manadonlahdella. Lähin suurempi kaupunkin on Manado, jonne merimatka kestää vajaan tunnin. Saari on yksi viidestä saaresta, jotka kuuluvat Bunakenin merenalaiseen kansallispuistoon. Puisto on yksi Indonesian vanhimmista ja kooltaan lähes 900 neliökilometriä, josta suurin osa merenalaista puistoa. Ilmasto Bunakenilla oli kuuma ja kostea, lämpötila kieppui 30 asteen molemmin puolin. Merivesi oli 28-30 asteista. Sateita ei juurikaan tähän aikaan vuodesta ollut eikä tuulikaan pahemmin puhallellut.






Näkymä resorttiin saavuttaessa.


Lensin Finnairin yölennolla ensin Helsingistä Singaporeen noin 12 tuntia. Singaporen kentällä oli aikaa ihmetellä ja kierrellä ympäriinsä. Lentokenttä koostui neljästä terminaalista, joiden välillä kulki junia/busseja. Koska vietin lentokentällä yhden illan ja yön, ehdin hyvin koluta useamman terminaalin läpi. Koko kenttä oli vuorattu kokolattiamatolla, tuntui kyllä jotenkin hassulta. Singaporen kentältä löytyy paljon tekemistä ja katseltavaa. Kaikista terminaaleista löytyy pieniä keitaita, joissa voi ihastella kukkia ja kaloja. Kävin myös tutustumassa perhospuistoon, kuumaa ja kosteaa. Lennon aikana turvonneita jalkoja pääsi ilmaiseksi hieromaan hierontapenkeissä, joita löytyi jokapuolelta. Singaporesta jatkoin vielä reilun 3 tunnin lennolla Manadoon, jossa minua oltiin lentokentällä vastassa. Tullessa ruuhka oli valtaisa ja matka satamaan kesti lähes tunnin, paluumatkalla aikaa meni ehkä puolituntia. Satamasta laivamatka Bunakenin saarelle kesti vajaan tunnin.







Jalkahierontaa, ihan parasta!!


Ensimmäinen iltapäivä ja ilta saarella menivät aivan sumussa, koska olin niin väsynyt muutaman huonosti nukutun yön jäljiltä. Onneksi uni maittoi ensimmäisenä yönä ja aamulla olo olikin jo paljon pirteämpi. Resortissa majoitutaan tilavissa bungaloweissa, joissa oli oma wc/suihku ja iso terassi. Omalta terassilta löytyi sohva, riippumatto ja aurinkotuoli. Sängyssä oli hyttysverkko ja tuuletinkin löytyi. Voisin sanoa etten ainakaan itse juuri jäänyt kaipaamaan mitään. Terassilta oli ihanat näkymät merelle, koska bungalowit sijaitsivat pienellä kukkulalla rannan yläpuolella. Jos sattui aamulla heräämään viiden aikoihin, pääsi ihastelemaan kaunista auringonnousua. Ravintola sijaitsi kätevästi bungalowien lähellä. Alas rantaan pääsi portaita pitkin (porrastreeni joka päivä, heh!) ja rannassa oli sukelluskeskuksen lisäksi pieni rantabaari.



Kyllä täällä kelpasi uinua.



Tein päivittäin 2-3 sukellusta, joka tuntui juuri sopivalta määrältä. Sukelsimme paljon riuttojen seinämillä, jotka olivat kyllä todella upeita paikkoja. Lajikirjo ja väriloisto olivat uskomattoman hienoja. Itse nautin eniten kokonaisuuden katselusta enkä välttämättä ole kiinnostunut bongailemaan tiettyjä lajeja. On hauska vain katsella korallien seassa puuhailevia kaloja. Välillä vastaan tuli isoja parvia kajoja ja yhtäkkiä tajusit vain kelluvasi siellä kaikkien niiden kalojen keskellä, se oli todella upea tunne. Alueella on paljon kilpikonnia ja itsekin pääsin niitä ihastelemaan. Yhdellä sukelluksella taisi vastaan tulla yhteensä lähes 20 kilpparia. Sukellusten lisäksi kävin muutamaan kertaan ihastelemassa riuttaa ihan vaan snorklailemalla, se oli myös mukavaa ja nähtävää riitti vaikka kuinka paljon. Muutamana päivänä kävin myös kirtelemässä vähän saarta ja kävelin läheiseen kylään ihmettelemään paikallista elämää.

Iltapuuhat: kokista, ristikoita ja lokikirjan täyttämistä.

Paikallisilla oli äänentoistovehkeet kohdillaan ja poppi jytäsi!

Paikallinen highway, jota liikuttiin pääasiassa skoottereilla.


Pieni paikallinen kauppa.


Resortissa kaikki oli erittäin hyvin järjestetty ja oli ihanaa, kun ei tarvinut itse huolehtia juuri mistään. Sai vain sukeltaa, syödä ja nauttia. Ruoka oli muuten tosi hyvää. Aamupalalla oli munia monessa muodossa, leipää, hedelmiä, vihanneksia ja pannareita. Taisinpa puuroakin muutamana aamuna syödä. Lounaalla ja päivällisellä tarjolla oli aina kanaa, kalaa, tofua, temphiä ja kasviksia. Riisiä oli aina ja välillä pastaa/noodeleita. Kala oli erityisesti miun herkkua, taisi olla tonnikalaa ainakin joinain päivinä. Lisäksi friteeratut banaanit olivat super hyviä. Ne eivät siis olleet sellaisia makeita, mitä esim. kiinalaisissa ravintoloissa saa. Maniokista tehdyt ranskalaiset pesivät Suomessa tarjottavat sata nolla! Harvoin tulee kotona ranskalaisia edes syötyä, mutta näitä olisi voinut syödä vaikka joka päivä.

Sataman väriloistoa.

Kahvia ja snakefruit eli salaki, super hyvää!!




Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin tämäkin reissu tuli päätökseen. Kymmenen päivää ehdin viettää Bunakenilla elosta ja olosta nauttien. Juuri sopivan pituinen loma, sillä kotiinkin oli ihana palata. Ja mikä parasta, kesä näyttää jatkuvan täällä Suomessakin. Vähän nimittäin harmitti lähtiessä Suomen hienot kelit. Melkein voisin vakuuttaa, että Bunakenille palaan vielä joskus sukeltamaan, sillä sen verran oli hienot maisemat ja hyvä resortti :)

Kotimatkalla kohti Manadon satamaa.





Vielä taitaa vähän olla omat kellot sekaisin matkan jäljiltä, kun uni tulee jo alkuillasta ja aamulla heräilee neljän aikaan. Mutta eiköhän tämä tästä pian helpota. Edessä on kesäpäivä kotona ja pieniä reissuja. Toivon ja rukoilen levollista mieltä kesään. Ihanaa, kun luonto kukoistaa pitkän talven jälkeen.