Sivut

torstai 13. joulukuuta 2018

Hetkiä arjessa. Joulun rauhaa. Tilaa ympärille.

Pakko myöntää, että olen kovaa vauhtia muuttumassa pandakarhuksi. Mustat silmänaluset kertovat karua totuutta siitä, että unet ovat olleet enemmän ja vähemmän heikkoja pitkin syksyä. Tai no myönnettäköön, että en edes muista milloin viimeksi olisi ollut pidempi jakso oikeasti hyviä unia. Nukahdan iltaisin kuin tukki, vaikka päivällä olisi tullut torkuttua useamman tunnin päiväunet. Öinen uni kuitenkin katkeaa usein aamuyön tunteina eikä levoton mieli enää suostu vaipumaan uneen. Nukkumista ei yhtään helpota ajoittaiset yöhikoilut, en tiedä mitään inhottavampaa. Mieti, että heräät keskellä yötä aivan märkänä ja kohta alkaakin palella. Yritä siinä nyt sitten kostean peiton alla kylmästä hytisten kyetä nukkumaan, joo ei. Onneksi tämä ei ole joka öistä ja onneksi voin sitten huoletta ottaa niitä päiväunia. En halua stressata nukkumisesta, koska se vie varmasti loputkin yöunet. Toki tiedostan, että hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta riittävä nukkuminen on kaiken A ja O. Onneksi olen aiemmin ollut super hyvä nukkuja, joten uskon, että unet hiljalleen palautuvat, kun mielen myllerrys hellittää.




Jotenkin tässä syksyn aikana on ollut kova tarve saada tilaa ympärille, tilaa hengittää ja tilaa olla. Ehkä se on ollut jonkilainen vastareaktio mielen kaaokselle. Rakastan avaraa maisemaa ja tilan tuntua, sillä niissä on jotain rauhoittavaa. Meidän koti ei ehkä ole niin avara ja valoisa kuin haluaisin (ihan jo pohjaratkaisunsa vuoksi), mutta pienellä järjestelyllä ja turhien tavaroiden karsimisella olen saanut vähän lisää avaruutta tai ainakin tunnetta siitä. Koen hyvinvointini kasvavan, kun en ole tavaroiden ympäröimänä ja ne tavarat, joita omistan ovat järjestyksessä omilla paikoillaan (oon aika käytännöllinen). Olen viime aikoina myös monta kertaa havahtunut siihen, kuinka vähällä sitä ihminen oikeasti pärjääkään. En todellakaan tarkoita, että haluaisin elää askeettista elämää vaan sitä, että on ajoittain (tai ehkä useinkin) hyvä miettiä, mitä kaikkea materiaa ihminen ihan oikeasti tarvitsee ja tuoko se todellista ja pitkäaikaista hyvää oloa. Ehkä nämä ajatukset ovat nousseet pintaan myös lähestyvän kulutusjuhlan, jota jouluksi kutsutaan,  ”osta, osta, osta” -mainonnan seurauksena, joka itseäni ahdistaa vuosi vuodelta enemmän.




Ja kun nyt joulu mainittiin, niin ehkäpä muutama sananen ja aatos omasta joulunodotuksesta. Tai oikeastaan en voi sanoa odottavani joulua tai jouluaattoa mitenkään erityisemmin. Miulle joulu on kaikkea sitä rauhoittumista, kauniita konsertteja ja kiireettömyyttä. On tietysti mukavaa nähdä sukulaisia ja viettää aikaa heidän kanssaan, mutta mieleen on ajoittain noussut myös ajatus, että teemmekö uuvuttavia sukulaiskierroksia ympäri Suomen (ja kaikillehan tämä ei ehkä ole edes uuvuttavaa) ihan vain sen vuoksi, että se on velvollisuus, se kuuluu jouluun ja kaikkien luona pitää käydä. Joulu on monelle odotettu loma pimeän syksyn ja alkutalven päätteeksi ja mielestäni lomalla on tarkoitus rentoutua ja ladata akkuja, jotta arjessa jaksaa sitten taas loman jälkeen jatkaa. Toki joulu on aikaa, jolloin kokoonnutaan läheisten kanssa viettämään yhteisiä hetkiä. Mutta mielestäni välillä on myös hyvä herkällä korvalla kuunnella omia tarpeita ja rohkeasti toimia niiden mukaisesti.




Vaikka tässä onkin nyt väsymyksen keskellä ollut hyvin raskaita viikkoja ja olo on ajoittain ollut kuin jyrän alle jääneellä, pienet arkiset asiat ovat kuitenkin jaksaneet ilahduttaa ja tuoneet hyvää mieltä ja oloa. Ilahdun joka päivä, kun pimeällä näen, että meidän terassilla palaa lyhdyt. Joulun tunnelmaa, tuoksua ja rauhaa tuovat mieleen piparikoristeet, joita olen ripustellut sinne tänne. Lumen natina kenkien alla tuntuu joka kerta aivan ihanalta. Pulleat oravat jaksavat hauskuuttaa päivittäin keittiön ikkunan takana. Ystävien kanssa vietetyt hetket tuntuvat tärkeiltä. Läheisyys oman rakkaan kanssa arjen keskellä tuo aina hyvää oloa. Ja onhan näitä varmasti paljon muitakin, kun vain osaa niiden äärelle pysähtyä.



Hiljaisesti laskeutumista kohti joulua. Rauhallista eloa ja oloa päivä kerrallaan. Välillä heikkoja hetkiä ja välillä parempia. Näin etenee elämä ja arki tällä hetkellä.





lauantai 3. marraskuuta 2018

Pakko tehdä ja suorittaa. Vai onko sittenkään?

Kun oma mieli on osastolta paluun jälkeen pysynyt suht hyvänä, syömisten kanssa ei ole ollut jatkuvaa pyörremyrskyä ja liikkuminen on pysynyt maltillisena, aikaa on jäänyt pohdiskella ja mietiskellä muitakin asioita. Olen vuosien varrella usein enemmän ja vähemmän pakottanut itseäni tekemään asioita, siis suorittamaan niitä. Olen pakottanut itseäni olemaan tietynlainen ja tekemään asioita, jotka oikeasti eivät ole tuoneet itselleni juuri mitään, mutta vieneet kuitenkin voimavaroja ja uuvuttaneet. Olen pakottanut itseni olemaan iloinen, reipas, ystävällinen ja huomaavainen, vaikka olo olisi ollut kuinka huono ja sisälläni olisi vain myrskynnyt. Olen pakottanut itseni tekemään ja hoitamaan asioita, vaikka olen ollut totaalisen uupunut ja olisin vain halunnut käpertyä sänkyyn ja antaa periksi. Olen pakottanut itseäni liikkumaan, vaikka tuntuu pahalta, kroppa huutaa apua ja joka askeleella vihloo jostakin. Olen pakottanut kehoani sopeutumaan muottiin, joka ei ole sille luontainen. Olen pakottanut itseäni paljon, enkä ole saavuttanut sillä juuri mitään hyvää. (Kyllä, tiettyihin asioihin pitää pakottaa itseä, kuten pesemään hampaat tai viemään roskat, mutta nyt ei puhutakaan niistä.)




Olen pakottanut itseäni, koska olen kokenut, että niin minun kuuluu tehdä. Mieli on vaatinut, että on pakko olla reipas, toimelias, iloinen, urheilullinen, avulias, hoikka, tunnollinen ja vaikka mitä muuta. Ihan hyviä ja tärkeitä ominaisuuksia toki, mutta ei sellaisia, mihin kenenkään tarvitsisi itseään pakottaa päivästä ja vuodesta toiseen. Olen etsinyt arvostusta itseni ulkopuolelta ja miellyttänyt muita, sillä en ole osannut arvostaa itseäni. Ja jotta olen kokenut olevani olemassa, minun on pitänyt ansaita arvostus jollain tavalla. Olen vain mennyt elämässä eteenpäin höyryjunan lailla ja pakottanut itseäni, jotta voisin kokea olevani arvokas, olevani jotain, olevani elossa. Ja vaikka kuinka tekee, suorittaa ja pakottaa uupumiseen asti, se ei kuitenkaan koskaan riitä, sillä arvostusta hakee silloin itsensä ulkopuolelta. Tosiasia kuitenkin on, että olen aivan yhtä arvokas, vaikka en tekisi paljon mitään, olisin vihainen kun siltä tuntuu ja makaisin sängyssä väsymystä pois vaikka viikon.




Olen vuosien saatossa menettänyt yhteyteni sisimpääni, siihen mitä oikeasti haluan ja tarvitsen, siihen kuka oikeasti olen. Kyllä miun elämääni on tietysti mahtunut paljon myös niitä asioita, jotka oikeasti ovat minulle tärkeitä ja joihin miun ei ole tarvinnut itseäni pakottaa. On ollut hetkiä, jolloin olen pystynyt olemaan juuri minä eikä ole tarvinnut pakottaa itseään mihinkään muuhun. Näistä asioista yritän nyt uudestaan saada kiinni, tutustua itseeni tarkemmin ja syvemmin, avata itseäni kerros kerrokselta ja katsoa, mitä kaikkea tulee esille.



On ollut välillä todella hämmentävää, vaikeaa ja jopa ahdistavaa yrittää miettiä, mitkä ovat asioita, jotka minua todella kiinnostavat? Mikä olisi sellainen ammatti, josta unelmoin tai johon koen sydämen paloa? Mikä saa sisimpääni sykähtelemään kerta toisensa jälkeen? Mitä ylipäänsä haluan elämältä? Koska olen vuosia vain mennyt elämässä eteenpäin miettien mitä muut minulta haluavat, en ole kyennyt oikeasti pysähtymään ja miettimään omia tarpeitani, halujani, toiveitani ja unelmani. Sen vuoksi niiden miettiminen onkin nyt niin vaikeaa, se on jotain ihan uutta minulle. On kuitenkin korkea aika opetella elämään omien sisäisten tuntemusten mukaan ilman pakkoa ja itseni ulkopuolelta haettua arvostusta. On siis uskallettava olla tarpeeksi itsekäs ja sanoa "EI" niille asioille, jotka eivät vie minua minnekään.







Kun mieleeni tulee jotain, mihin automaattisesti liitän sanan ”pitää”, on aika pysähtyä ja miettiä pitääkö minun ihan oikeasti. Olen jo monissa asioissa huomannut ettei pidä. Jos olen väsynyt, minun ei tarvitse jaksaa puskea eteen päin, vaan otan aikaa ja lepoa itselleni. Kovin olen vielä keskeneräinen tämän kanssa, mutta ehkä en yritäkään tavoitella mitään päämäärää, sillä tämä matka taitaa olla tärkeintä.





maanantai 1. lokakuuta 2018

Pieniä hetkiä arjessa

Kaksi kuukautta osastohoidossa on pitkä aika poissa omasta arjesta. Osastolla ei tarvinut jaksaa juuri mitään, mutta kotona omassa arjessa onkin monta asiaa, jotka pitäisi jaksaa, jotta arki edes jollain tavalla toimii. On ollut ihanaa olla kotona, mutta myös toisaalta niin kovin uuvuttavaa. Huonot yöunet yhdistettynä kaikkiin arjen askareisiin vievät voimia. Mieli on myös ollut kovin levoton ja on vaikeaa pysähtyä aloilleen. On ollut kuitenkin mukava päästä puuhailemaan asioita, joihin mielenkiinto tai voimavarat eivät pitkiin aikoihin ole riittäneet. Olen myös löytänyt paljon ihania pieniä arjen asioita, jotka tuovat minulle paljon iloa.





Mieli on pysynyt suht hyvänä, mistä olen todella iloinen. Syömishäiriön osalta työmaata riittää vaikka muille jakaa. Mutta koen, että eteen päin menoa on kuitenkin tapahtunut monella tapaa. Syömiset eivät enää ole yhtä kaaosta, joskin syömiseen liittyvät ajatukset valtaavat yhä mielen hyvin tehokkaasti. Ne eivät kuitenkaan jatkuvasti ole ahdistavia, vaan mukaan mahtuu myös ihan terveitä ja positiivisia ajatuksia. Välillä taistelen enemmän ja välillä vähemmän. Muutokset eivät tapahdu hetkessä, vaan vievät usein paljon aikaa. Mutta olen luottavainen, että ajan mittaan mieli alkaa selkiytymään. On ollut ihana päästä tekemään ruokaa, vaikka ajoittain sekin homma vie voimia ja uuvuttaa. Mutta vastapainoksi miun arkeen kuuluu päiväunia (kyllä monikossa, joskaan ei joka päivä), sohvalla makailua ja raikkaan ilman hengittelyä.





On ihanaa, että syksy on saapunut ja saa kietoutua kaikkeen villaan. Kylmyys ei juuri vaivaa, kun pukeutuu lämpimästi. Rakastan raikkaita syysaamuja, kun ilma on kirpeä ja hengitys huuruaa. Syksyn ruska on meidän kotikadulla nyt parhaimmillaan. Aamun hämärässä on ihana sytyttää kynttilä ja keittää kahvia. Hetken aina tunnelmoin aamua kahvin ja lehden kera ennen aamupalan valmistusta. Kamera on päätynyt mukaan ulos aina silloin tällöin, tykkään kuvata kaikkia yksityiskohtia. Harjoittelua toki riittää, onneksi on pätevää neuvontaa kotona. 





Kroppa on vielä aika hajalla kaikesta rääkistä, mitä se tässä kevään (ja oikeastaan vuosien) varrella on joutunut kokemaan. Pitkästä aikaa olen pystynyt nauttimaan liikunnasta, jota olen tehnyt. Ulkoilua pyörällä, kevyttä uintia ja monenlaista kehonhuoltoa. Olen vuosia vain painanut menemään, vaikka sattuu ja tekee kipeää enkä ole pystynyt kuuntelemaan oman kehon viestejä, hätähuutoja. Ennen vain annoin kivun olla, koska oli pakko liikkua (eihän se haittaa jos vähän tuntuu...). Kipu kropassa kertoo, että jokin ei ole kunnossa. Nyt opettelen kunnioittamaan kipua ja kroppani viestejä. Pyrin antamaan kropalleni kaikkea sitä, mitä se oikeasti haluaa. Ennen liikkumaan lähtöä yritän parhaani mukaan kuulostella, mitä liikettä kehoni kaipaisi juuri nyt vai olisiko parempi vain jäädä sänkyyn loikoilemaan. Kysyy todella rohkeutta luottaa kehon viesteihin etenkin silloin, kun mieli yrittää pakottaa liikkumaan.





Välillä olo muuttuu hyvin raskaaksi ja toivottomaksi, kun tajuaa sen kaiken työn, joka minulla on vielä itseni kanssa edessä ennen kuin voin sanoa selättäneeni syömishäiriön niin, että se ei enää ole elämässäni mukana. Mutta haluan uskoa, että se on mahdollista. Yritän olla vaatimatta itseltäni liikaa, sillä keskeneräisyys on usein kaunista ja keskinkertainen suoritus hyvinkin riittävä.






maanantai 17. syyskuuta 2018

Kaksi kuukautta osastolla: kurkistus suljettujen ovien taakse

Huh, olipas vaan melkoinen matka. Heinäkuun puolivälistä syyskuulle asti majailin pääasiassa psykiatrisen sairaalan osastolla pyristellen eroon masennuksesta ja syömishäiriöstä. Oikeastaan ensimmäisten viikkojen aikana en kauheasti jaksanut tehdä yhtään mitään, mutta ehkä se olikin juuri se juttu ettei todellakaan tarvinnut jaksaa tehdä yhtään mitään, sillä olin niin uupunut omaan olooni. Osastojakso sisälsi etenkin loppupuolella kyllä tunteiden vuoristorataa tunneskaalan laidasta laitaan. Mutta se oli hyvä asia, sillä tunteiden palaaminen sen kaiken harmauden keskelle kertoi masennuksen alkavan hiljalleen hellittää ja lääkehoidon toimivan. Oli mukava huomata, että parin-kolmen viikon jälkeen vointi alkoi mielen osalta kohentua, keskittymiskyky parani ja jaksoin taas olla enemmän sosiaalinen.




Monille ihmisille psykiatrinen sairaala ja hoito siellä on suuri mysteeri ja arvoitus, johon liittyy varmasti paljon kaikkia ennakkoluuloja ja tietämättämyyttä. Voin kertoa, että kyllä minuakin pelotti, jännitti ja kauhistutti mennä vuoden 2017 alussa ensimmäistä kertaa osastolle. Mielessä pyöri vaikka minkälaisia kauhukuvia muista potilaista ja kaikesta siitä millaista osastolla ehkä olisi. Voin myös kertoa, että kaikki kauhukuvat osoittautuivat kyllä hyvin vääriksi. Toki omat kokemukseni perustuvat vain siihen osastoon, jossa olen ollut ja jonka potilaat olivat suht hyvässä kunnossa (ts. suurin osa kykeni toimimaan osastolla omatoimisesti). Osastolla majoituttiin kahden hengen huoneissa ja yhteiset suihkut ja vessat olivat käytävillä. Huoneita oli muistaakseni 10, joista siis suurin osa kahdenhengen. Turvallisuuden vuoksi sisustus oli hyvin simppeliä jokapuolella ja kaikki terävä t(sheivit, pinsetit, kynsileikkurit, yms.) tavarat laitettiin lukolliseen lokeroon, josta ne kyllä sai käyttöön pyytämällä. Naulakoita ei ollut missään, mutta siihenkin tottui. Oikestaan ihan kaikkeen tottui hyvin nopeasti.




No mitä siellä osastolla sitten tapahtuu, on ollut monen ystäväni kysymys. Tähän yksinkertaisin vastaus taitaa olla ettei juuri mitään. Tylsää saattaa olla, jos on tottunut omassa arjessa paljon puuhaamaan jatkuvasti jotakin. Osastolle kuitenkin tullaan usein silloin, kun omassa arjessa ei enää syystä tai toisesta pysty/jaksa selvitä (uupunut ja masentunut, kuten itse) eikä siinä vaiheessa kaikenlainen tekeminen ole ensimmäisenä mielessä. Osastolla on oleskelutila, jossa on kaksi telkkaria, leffojakin olisi voinut katsoa. Käsitöitä saa tehdä ja talo tarjosi lankoja ja puikkoja. Itsekin innostuin kutomaan säärystimet. Myös lautapelejä yms. löytyi ajanvietteeksi. Ulkoilemaan pääsee, jos lääkäri antaa ulkoiluluvat. Myös joitain liikuntaryhmiä on tarjolla ja niihin pääsee oman voinnin salliessa usein osallistumaan. Itse kävin aamuvenyttelyssä. Monet katselevat leffoja ja sarjoja omilta laitteilta. Itsekin ehdin katsoa mm. kaksi tuotantokautta 13 Reasons Why -sarjasta.




Ruokailut aikalailla rytmittävät päivää: aamiainen, lounas, kahvit, päivällinen ja iltapala. Nämä olivat tietysti niitä syömishäiriöisen kauhunhetkiä etenkin alkuvaiheessa, kun syömishäiriö veti totaalisesti jarrut päälle. Onneksi homma helpottui hiljalleen. Ruoka oli perus kouluruoan tasoa eli mielestäni varsin hyvää. Aina tulee vastaan niitä ei niin mieluisia ruokia, mutta sairaalassahan sitä kuitenkin ollaan eikä hotellissa... Tosin pakko myöntää, että perunat (ei edes kovin hyvän makuiset) alkoivat jossain vaiheessa kyllä tulla korvista ja silmistä ulos, sillä niitä oli lähes aina lisukkeena, riisiä/pastaa/muussia ehkä kerran pari. Osastolle sai myös tuoda omia eväitä, kunhan ne säilyivät huoneenlämmössä. Myös pikaruokaa sai tilata, kunhan ei syönyt sitä osaston ruokailujen aikana. Lisäksi kaikki erityisruokavaliot (syömishäiriö mukaan lukien, heh :D) otettiin huomioon. Mutta kyllä sitä parin kuukauden aikana ehti alkaa kaivata monia oman arjen perus ruokia: raejuustoa, omaa kahvia, lempileipää ja niitä porkkanoita (you know this if you know me!)



Jokaiselle potilaalle laaditaan henkilökohtainen hoitosuunnitelma ja lääkäriä pääsee tapaamaan joka viikko. Hoitajien kanssa pääsee juttelemaan ja jokaiselle potilaalle nimetään omahoitaja(t). Lisäksi sairaalassa on töissä ainakin fyssareita, psykologeja, toimintaterapeutteja, ravitsemusterapeutti ja musiikkiterapeutti, joiden kanssa pääsee juttelemaan ja työskentelemään, jos se on tarpeen. Osasto oli suljettu, mikä joidenkin ihmisten mielissä tietysti herättää heti kauhistusta ja hämmennystä. Mutta käytännössä tämä tarkoitti vain sitä, että portaikkoon johtava ovi oli lukossa. Itse en ainakaan kokenut asiaa mitenkään ahdistavana enkä sitä edes miettinyt. Ulos pääsi, kun pyysi hoitajaa avaamaan oven. Osastolla oli paljon erilaisia potilaita. Osa oli vain muutamia päiviä ja toiset useita kuukausia. Ajoittain vaihtuvuus oli suuri. Pitkäaikaispotilaille taisi olla kuitenkin sairaalassa oma osasto. Osastolla oli miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja. Toiset olivat hiljaisia ja toiset puhuivat liikaakin. Kyseessä oli aikuispsykiatrian osasto eli oletan, että K-18. Joidenkin potilaiden kanssa en jutellut mitään, toisten kanssa välillä jotain puhuttiin ja muutaman potilaan kanssa vaihdettiin numerot lähtiessä ja varmasti pidetään yhteyttä ja tavataankin <3



Halusin kirjoittaa osastosta ja sen arjesta edes jotain, sillä osastolle joutuminen voi vaikkapa äkillisessä elämän kriisitilanteessa kohdata ketä tahansa ja usein se myös pelottaa ja mietityttää etukäteen. Psykiatrisessa sairaalassa hoidetaan sairauksia siinä missä tavallisessakin sairaalassa. Alussa omat mielenterveysongelmat hävettivät ja niistä oli todella vaikea puhua ja ne oli vaikea myös hyväksyä. Mutta tämäkin asia on muuttunut ja nyt haluan olla mahdollisimman avoin, sillä koen, että näin mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa voidaan vähentää. Haluan kannustaa myös muita olemaan avoimia, sillä asioiden salailu vie hirveästi voimia. Lisäksi olen huomannut, että mitä enemmän asioista puhun sitä vähemmän niistä tarvitsee kokea häpeää. Monet ihmiset pystyvät (lääke)hoidon ansiosta elämään täysin normaalia elämää psyykkisestä sairaudesta huolimatta.




Olen ollut kotona nyt vasta vajaan viikon, mutta ihanaa kyllä oli päästä osastolta pois. Omat voimavarat ja mieli ovat nyt sillä tasolla, että omassa arjessa eläminen onnistuu. Toki tukena on kaikenlaista terapiaa ja olenkin hyvin kiitollinen, että tukitoimet ainakin näin aluksi ovat kattavat ja riittävät. Opettelen elämään hetki kerrallaan kuulostellen omaa oloa. Yritän olla armollinen itseäni kohtaan, sillä voimavarani eivät vielä ole suuret ja työtä etenkin syömishäiriön selättämisessä riittää. Monta askelta on kuitenkin jälleen menty oikeaan suuntaan. Kamera pääsi mukaan ulkoilemaan jälleen pitkän tauon jälkeen. Kävimme myös pyörähtämässä Kouvolan keskustan vanhanajan markkinoilla järkyttävän raekuuron (seison siis raekasassa!) jälkeen.



Olen hengitellyt raikasta syysilmaa keuhkoihin ja odotan kovasti kotikadun vaahteroiden puhkeavan ruskaan. Illat hämärtyy, kynttilät syttyvät ja on aika kaivaa kaikki villaiset vaatteet esille. Olen aina pitänyt syksystä, myrskyt ja sateet kuuluvat asiaan ja silloin kääriydyn vällyjen väliin kirjan kanssa.